Päätös

Katseltuani tätä blogiani alusta loppuun, purtuani huultani ja pudisteltuani päätäni riittämiin. Kerron teille päätöksestäni, josta ette tule pitämään rakkaat sinisiipiseuraajat. Te kaikki 131, mietin kuumeisesti, kuinka niin moni on löytänyt tänne ja jäänyt siitä huolimatta, etten päivitellyt aikoihin. Kuinka vain ruksimalla tekstin lopusta pienen ruudun, olette näyttäneet olemassaolonne. Kommentoineet koko SS:n olemassaolon aikana, tukeneet minua pahimpina ja hauraimpina hetkinä.

Aloittaessani SS:n melkein puolitoista vuotta sitten, en koskaan ajatellut, että blogilla voisi olla lukijoita tai no ehkä muutama. Mennessäni koko ajan alemmas omassa mielessäni, kadotessani joksikin aikaa. Muistan kuinka itkin vuosi sitten, kun täällä oli kyselty missä olen tai olenko edes hengissä. Kiitän kaikkia teitä, jotka olette tukeneet Auroraa pimeässä maailmassaan.

Vuoden alussa kuitenkin tapahtui suuri muutos. En ole enää kalorikeiju, en tule enää kirjoittamaan ylös lukemattomia numerosarjoja, jotka kertovat pienenemisestä ja katoamisesta. En enää kirjaa ylös sadan gramman painomuutoksia, vaikka kyllähän te tiedätte, etten osaa olla käymättä vaa'alla kun siihen on mahdollisuus. En enää kiduta itseäni tuhansilla vatsalihasliikkeillä ja nukahda lattialle hikisenä ja silti täristen kylmästä.

Katson peiliin ja koetan vain hyväksyä vartaloani. Hyväksyn, etten mahdu enää kokoon 32, eikä farkkujen tuumakoko ole 25. 34-36 ja 26-27 menevät aivan hyvin jos näyttävät hyvältä.

Myönnän kaupungilla katselevani muiden jalkoja edelleen, muistavani pakettien energiasisällöt. Myönnän haukkuvani itseäni toisinaan, toruen jälkeenpäin siitä.

Mutta en enää ajattele koskaan tippuvani siihen synkkään lampeen, jossa koko vuoden 2011 räpiköin. Aloin pikkuhiljaa vähitellen löytää itseäni ja maaliskuun matka Tokioon muutti kaikkea niin paljon. the GazettE:n keikka ja niin monet asiat.

Lueskelin vanhoja juttuja myös sen verran, että löysin kaikki dramaattiset suhdesekoilutkin. Häpeä suureni. Olen ollut täysin sekaisin uskoessani turhia ja vannoessani merkityksettömiä. Tammikuun eron jälkeen annoin itselleni ajateltavaa ja mietin elämääni ylipäätään. En alkanut mihinkään uuteen ennen täyttä varmuutta. 6.5 alkoi kuitenkin tähän hetkeen mennessä aidoin parisuhteeni ja yritän pitää tästä kiinni, eikä se edes ole vaikeaa. Toivoisin löytäneeni 'sen oikean' ja voivani lopettaa viimein kaiken taakse jääneen melodramaattisen teinisekoilun ja muutaman viikon säädöt.

Kuukausien aikana olen myös alkanut etsiä omaa tyyliäni paremmin, kokeillut asioita ja tutkinut minäkuvani viivoja tarkemmin. Löytänyt itseni identiteettikriisien ja tyttö-poika-pohdintojen väliltä. Teipannut rintani ahdistuneena ja viimein saanut rauhan itseni kanssa. Etsinyt voiman yrittää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Luonut omaa tyyliäni ja ainakin yrittänyt korjata ihmiskontakteja.

Uudet lääkkeet alkoivat viime vuoden puolella vaikuttaa ja masennukseni on kadonnut miltei kokonaan. Tiedän psyykkisiä ongelmia vielä löytyvän ja terapiani jatkuvat, vaikka pääsinkin nuorisokodista pois ja muutin äitini luokse. Voihan siellä nuorisopolilla käydä (automaatista saa hyvää cappucinoa ilmaiseksi!) ehkä kaikki selviää kokonaan vielä joskus.

On öitä, jolloin itken lohduttomasti, valvon tuijottaen kattoa tai vain pyörin saamatta unta. Ei enää joka yö kuitenkaan. En enää herää öisin puristelemaan vatsaani tai reisiäni, vaikka joskus teen sitä heikoimpina hetkinä. Anorektikko on aina anorektikko, kuuluu hoitajien lausahdukset. Hyväksyn sen, mutta kuolemaan en enää suuntaa väkisin.

Näihin sanoihin päätän SS:n. En kirjoita tähän blogiin enää. Tästä lähtien kaikki te SS:ää lukeneet, jos haluatte kuulla vielä elämästäni tai ottaa yhteyttä, voitte liittyä lukijoiksi life&style-blogiini tai käydä kommentoimassa sinne. Linkki: THE MAD SELECT

Netistä muualla minut löytää nimillä lygo, lygorygo tai deviantartista lygofobia.

Rakkaudella Aurora/Mila/Lygo viimeisen kerran.

Kiitos.

Ja vaikka jatkan loputtomalla toistolla, vielä puuttuu palasia

Viimeisin kirjoitus on maaliskuulta. Sitä miettiessäni, kuukausien ajatukset sinkoilevat ympäriinsä. Hassua sanoisin.

Sinä katsoit minuun.
Ja niin moni perässäsi.

Mitä voin sanoa enää asioista? Aurora on kuollut. Tuntuu kuin olisi. Vaikka onko silläkään mitään nimellistä merkitystä.

Mikä vaivaa tätä lasta?

Kuvaillakseni kaikkea käsissäni, olen keskipisteessä ja umpikujassa samalla hetkellä. Yli eikä ympäri taida olla menemistä.

171cm/53kg

Ja sekin pomppii.

52-55 akselilla. Vaikea sanoa, puntari on piilossa äidin huoneessa.

Muutin siis viimein. Hoitajat eivät määräile, ei muita nuoria.
Vain minä, äiti ja kissamme. Yuuyuu on minun.

Ajatukseni hajottavat asioita ympäriltään.

Minulla on taivas ja tähdet siinä. Taivaspoika ei ole poika. Taivas on taivas, eikä taivas pidä itseään tärkeänä. Minulle taivas on aina tärkeä.

Sormet vasten taivaankantta.


Mutta on muitakin kuin taivas. En voi omistaa kaikkea Taivaalle. On muutakin. Kuten Labyrintti, niinkuin hänet nyt voisin nimittää. Enhän minä nyt ystävistäni luovu kuin pakon edessä. Rusina on nyt lähempänä myös. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Minä vain istun ja seison ja pysyn tässä. Katselen ihmisten kulkua ohitseni, joidenkin jäädessä viereeni.

Hassua sekin.

Ilman Taivasta saattaisin olla vain turta. Turta maailmalle ja ainoastaan yhden yhtyeen musiikki halkoisi huoneeni seiniä aamuyöstä toiseen.

Taivas sanoi, etten kestä elämäntapaani pitkään.

Niittikin on niin kaukana.

Unesi minusta kertovat tarinaa, jota ei tohtisi lausua. Valheilla koristeltua. Olit sitten kuka hyvänsä.

Liikaa ja liian vähän enkä vieläkään keksi kompromissia irl-antisosiaalisen aktiivisessa internetelämässäni.

Tyhjyyttä

Täällä on polkuja ilman tienviittoja/joku on repinyt kyltit mennessään/
se joku, joka kirjoitti tarinani viimeistä myöten/kohtalokkaita virheitä tehdessään/

Kuolema vallitsee maanteillä/Synneillä ei täällä ole syytä/
Ansalangat katkoo peurojen jalkoja/Geenimutaatio-oireita havaittavissa huomisessa/
Mulla on taskussa sydänten rippeitä/Teen niistä maalauksen/
ihmiskunnan silmin nimeni on/
Tunnevammainen sielunrei'ittäjä/

Kuka säälittävä kirjoittaa onnellisia sanoja/Ei niitä kuunnella/ei ees aineiden alaisena/
Mulla on liian monta sänkyä ja silti nukun lattialla/

Päihteet ei ohjaa/tai mistä sen tietää/10 vuotta eteen, kuka selvänä sietää/
Suudelmia iholle ilta kerrallaan/2 viikkoa yhtä identiteettiä ja taas vaihdetaan/
hallusinaatioita, mähän makaan yksin tässä/sänky taas tyhjä ja lattia kylmä/

Kuka säälittävä kirjoittaa onnellisia sanoja/Ei niitä kuunnella/ei ees aineiden alaisena/
Mulla on liian monta sänkyä ja silti nukun lattialla/

KERTAKÄYTTÖELÄMÄ
En rakkaudest osaa sanoja riipustaa/tunteista hymyjä saalistaa/Lukossa tässä maailmassa/ampunut kymmeniä keijuja/Pää on tyhjä ja iho arka/

Sä katsot mua/ihoni hohtaa/
Sä katsot mua/syöt mun sielua/
Oon sun loputon kertakäyttökama/
Vuokra dvd/lainatavara/
Tää ruumis on sun kertakäyttökamaa/

Hymyilen saamatta kiinni sanoista/roskiksen menneistä lauseen osista/avaruus tukehtunut lasipullossa/sydämiä tikattuna takkien rinnuksissa/Mieli on harmaa ja tunteet paikalla//

Sä katsot mua/ihoni hohtaa/
Sä katsot mua/syöt mun sielua/
Oon sun loputon kertakäyttökama/
Vuokra dvd/lainatavara/
Tää ruumis on sun kertakäyttökamaa/

Mua katsotaan/mun iho hohtaa/
Keho ei ole oma/hyeenien ruokaa/
Oon mieliteko/kertakäyttökama/

Täs on sulle kertakäyttökamaa/
Loputonta haavoittuvaa lainatavaraa/

KADUT TULVII HENKIRIKOKSIA
Päiväst toiseen mä luen uutisotsikoita/
Kuka presidentin hakkas/kenen lemmikki on koira
Paskaa samaa jaksaa pitäs tämäkin viikko/eskapismi kunniaan/
Poltan lehdet roviolla/
Mikä oli tulos?/
Vitun pyöreä nolla/

Sossu feidaa lapset rakkaat laitoksiin/
ihmisriekaleita ripustellaan puun oksiin/
nuoriso voi pahoin/syytetään siis niitä/
No eihän täällä kenellekään mikään koskaan riitä/

Kuljen näitä hylättyjä likaisia katuja/
äidit haukkuu pentujaan/
isät vieres hymyilee/ei mikään oo vialla/
Kuljen polvet ruvella näitä katuja/
Ne tulvii henkirikoksia/
Ja mä olen yks niistä/

En mä laske vuosia/milloin siis synnyin?/
Pako alko sairaalasta/ulos tästä maailmasta/
Nyt papereissa lukee/kissan kattavalla fontilla/

Hei hullu, skitso, outo/mikä vaivaa tätä lasta?/

Kuljen polvet ruvella näitä katuja/
Ne tulvii henkirikoksia/
Ja mä olen yks niistä/

Kadut tulvii henkirikoksia/
Ihmismielen palasia/
12-vee narkkareita/
vähemmistö, murhia/
hulluja ja sairaita/
Mä oon yks niistä

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

En osaa enää kirjoittaa tänne.
Keijuja ei ole näkyvissä.
ja olen lukinnut tunteetkin.
*hymy*

Sydän jäi maailman toiselle puolen.
Ja tein taas harkitsemattomia tekoja. Turhia mustelmia ja omatunnon eliminaatio. Kertakäyttö, muista, kertakäyttö. En ole kiinnostunut.

10.3.12, silloin minä tosiaan elin upeimmat hetkeni.

Hyi miten pyöreät kasvot terveisin peilikuva

Jalanjäljet johtaa

Palaan keskuuteenne rakkaat. En tiedä, mikä siinä on. Kun oikeasti yrittää voida hyvin, hukun ajatuksiini ja putoan.

Tunteet. Voisin sanoa vihaavani niitä. Epätietoisuus. Väärinymmärretyt lauseet. Entiset voisivat hautautua, ei hyppiä silmille jokaisessa välissä.

Pääsin hetkellisesti normaalipainoon ja tipahdin 600g. Anteeksi. Ettehän te halua lukea, en ole enää kalorikeiju ja neuvo teitä kuolemaan.

Olen liian läpinäkyvä ja vihaan sitä. Miten voisin taas peittää kaikki tunteet? Taivaspoika saa minut sekaisin - hän tietää sen.

En tahdo satuttaa ketään, en repiä mukaani, en viedä toisilta. 
En nurkkaan ajaa, en sielua kahlita. 
En kliseisiin hukuttaa, en tunteisiin pakottaa. 
En ahdistaa.

Enkä unohtaa.

Lukitsen vihan, lukitsen pelon, lukitsen katkeruuden, lukitsen rakkauden, lukitsen ilon, lukitsen itseni.

Siitä lähtien kun olen rakkautta ajatellut ja suhteisiin alkanut.

Mikään ei ole ollut minulle.

Olen ollut statussymboli, psykologi, turha, koriste, kertakäyttöesine, leikkikalu, se joka tuo kaiken eteen ja järjestää maailmasi ja jonka kiellät kerta toisensa jälkeen, minähän olen sairas.

Keho, jossa asun ei ole omani. Muiden käsissä. Annan sen teille, se on muiden. Likainen ja revitty. Sinun kertakäyttökamasi, vuokra-dvd ja mielihyväsi. On tehty mitä haluttu, seinälle ripustettu, koskettu kun on huvittanut. Ei suihkuvesi voi viedä likaa, jonka ovat saaneet aikaan ihmisten kädet ja merkityksettömät tunteet. Sanotaan, ruumis on sielusi talo. Tässä talossa, sielu on vieraana, ruumis vuokralla.

Suurinta on koskettaminen ja kun kosketat väärin teet suurimman virheen.

Jos joku opettaisi minut tuntemaan kuten haluaa. Olen sekaisin, enkä tiedä mitkä tunteet ovat oikeita ja sallittuja. 

Hän sanoi etten ole tunteeton, vaan hyvinkin tunteellinen. Kiitos. Joskus olen vain lukossa.

Vain muutamat tiesivät, mut tämän jälkeen kaikki

Mä oon niin huonona, monesti täysin poikki

Vedän verhot joka ikkunan eteen, pysyn sisällä

En kehtaa nähdä yhtään ihmistä. Oisko vaikutusta isällä

Tai siis sillä joka mut pentuna hylkäsi

Hyvästiksi ovensuussa naamalleni sylkäsi

Onneksi mul on rakas äiti ja pari muuta

Ja ne on elämä nii paljo et se kuivaa suuta

Fanit tukevat ja toiset panevat maahan

Kiltti Herra Tohtori, eiksjoo että saahan

Tää epävarma ihmisen puolikas päivän namit

Mä kynäni otan käteen, vedän naamaan diapamit

Mutta äiti älä huoli, mä kyllä pärjään

Jos sulta jotain puuttuu, sen mä vaikka kerjään

Mul on olemassa tarpeeks monta syytä että selviin

Koska mä rakastan ja uskon mun unelmiin

Usko, toivo, rakkaus, luottamus - en ole uskovainen

Asiat ovat siellä paljon paremmassa suunnassa.
Minulla on jotain mitä odottaa ja uusia tuttavuuksia.

Hassua miten joku voi olla niin samanlainen.
Kutsun häntä Vaeltajaksi.

En käy täällä enää niin usein, olen siitä pahoillani.

Polkuni hämärän rajamailta pois on löytynyt viimein.

Rakkaudella Aurora.

Bannerikuvan tyttö
Olen minä
Kuten näissä kahdessakin kuvassa.
Älkää kopioiko.

F43,25, F93.89, F41,2

Me ollaan hajoamassa.

"muistan sen niin selvästi... Käytävä oli ensin kylmänkostea ja kivinen, kahdella puolella oli kalterit selleissä. Herään kivilattialta, käytävän kummassakin päässä on ovi jotka on lukittu. Toinen ovi on lähellä, muttei auki, toiselle on matkaa ja se on kiinni myös. 

Yhdessä sellissä on Amarill nimellä kutsuttu sairas psykopaatti ihmissyöjä ja toisessa sellissä hulluna pakoon yrittävä neuroottinen mies. Milan pitää avata Amarill nimisen vankilaovi ja juosta karkuun ennen kuin Amarill  saa kiinni ja tappaa hitaasti kiduttaen. Vasta kun Amarilln ovi on auki, ovi käytävän päässä aukeaa ja pitää juosta henkensä edestä, katonrajassa tikittää kello joka laskee elinaikaa. Kun amarill saa kiinni pitää äkkiä painaa kytkintä jotta palataan ajassa taaksepäin. 

Mila, Aoi, Mero, Mirie, Aimee yrittää kaikki ja vasta kymmenien kertojen jälkeen juostaan salamana ovesta. Ovi ei mee perässä kiinni. Milan päällä on valkoinen pitkä sairaalapaita ja me juostaan pitkin mielisairaalan käytäviä. Siellä on hätätila. Me törmätään pitkään, isoon mieheen joka raahaa sahaa perässään ja kysytään miksi se on täällä, se sanoo olevansa sekaisin ja yrittää maanitella meitä mukaansa. 

Me juostaan kauhusta hulluina pakoon ja joudutaan johonkin mies joukkoon ja miesten kylpyosastolle, kaikki syö meitä katseellaan ja paljaat jalat menee rikki. Juostaan koko ajan ja ensimmäisen hoitajan kohdalla ihan paniikissa hoetaan koko ajan missä on nuorisopsykiatrian osasto G3. Hoitaja vastaa että ollaan ihan eri puolella laitosta ja se puhuu jotain osaston tytöistä. 

Me nähdään mustahiuksinen tyttö tai poika, ei oltu varmoja, joka syöttää lepakolle suklaajäätelöä ja me tuijotetaan silmät lasittuneina kunnes naishoitaja pistää piikillä käsivarteen ja kaikki liukuu ja katoaa pois.


Kymmeniä kertoja Amarill puree niskaan ja hukutaan vereemme kuolematta vaikka kipu vie jo kuolleen järjen, painetaan nappia ja yritetään. Mirie huutaa pakokauhun vallassa ja neuroottinen tarraa silmät sokeina kiinni, Mero yrittää taistella vastaan ja Amarill repii silmät päästä hulluna. Amarill on turta ja näkee maailman vääränä.


Ja tää toistuu koko ajan meidän päässä, siitä asti kun äiti herätti, Mila on ollut ihan turta.."

Minä olen ihan oikeasti sekaisin. Se oli unta ja ei ollut. Harhaa, unta, harhaa. En tiedä.

Poispoispoispoispois.

Identiteettihäiriö. Minulla on leimoja otsassa.

Kun kaikki kaatui ei krookukset nousseet

Kannatti nukkua pommiin. Äiti tarjosi aamupalan ja lounaan samalla kertaa. Istuin sitten 55 minuuttia pöydässä enkä saanut kaikkea puuroa alas. Kieltäydyin syömästä leipää, joten tilalle tuli paljon puuroa. Liikaa, jos minulta kysytään muttei kysytä.

Osastolta annettiin ateriasuunnitelma, jota tulisi noudattaa:

Aamupala:

lasi kevytmaitoa

lautasellinen puuroa

1 pala leipää ja levite

1 kpl juustoa tai leikkelettä

kurkkua, tomaattia, paprikaa

Lounas:

lasi kevytmaitoa

lautasmallin mukaan ruokaa ja salaattia

1 pala leipää ja levite

jälkiruokaa jälkiruokakulhollinen

Välipala:

jogurtti, hedelmä tai kahvileipä

lasi mehua tai kevytmaitoa

(poikkeussääntönä, jos otan kahvileivän, voin ottaa teetä juotavaksi maidon tai mehun sijaan)

Päivällinen:

lasi kevytmaitoa

lautasmallin mukaan ruokaa ja salaattia

1 pala leipää ja levite

Iltapala:

lasi kevytmaitoa

jogurtti

2 palaa leipää ja levite

2 kpl juustoa tai leikkelettä

kurkkua, tomaattia, paprikaa

En tykkää.

Olo kuin laumastaan ajetulla.

Paetaan

Olen huomannut. Pari sinisiipeä on lentänyt pois. Miksi?

Koska kirjoitan kasvoillani? En voi enää laihduttaa? En laske kaloreita tai liikkumisia tänne? Ymmärrän toki syyt, kyllä se silti surettaa.

Voisin tehdä kysymyspostauksen jos vain kysytte tarpeeksi. Eli kysely sallittu aivan vapaasti.

Tiedättekö.

Kaipaan syyskuun hetkiä pelottavan paljon. Kun kaikki oli hyvin ja suunta keijujen valtakuntaan.

kirjaimellisesti sinisiipiä silmissä. Kuvataidekoulussa piirsin. Yllättäin syyskuussa.

Mitä oli ennen ja jälkeenpäin kaaduttiin

Tyttö makasi vieressäni ja meillä on oma taivas.

Tänään hänellä on syntymäpäivä ja minä en pääse hänen luokseen. Surullista ja ikävä on kauas kantava.

Miksi kaikki on tällaista? En uskalla kirjoittaa syöneeni jouluna monen kuukauden herkut, melkein oksentaneeni. Nyt kirjoitin. Enää en tuollaisia määriä syö, muutama joulutorttu, vihreitä kuulia, 13 konvehtia aattona... En syö enää tuollaisia määriä. Kevyttä tiramisuakin tein ja siitä pidettiin, sain sillä korvata ne iänikuiset leivät toissapäivänä. Eilen monta tuntia autossa.

Nukahdin eilen TV:n ääreen ja äiti talutti sänkyyn.

Jo eilisestä, peili törmää koko ajan vartalooni.

Illuusiota minä tiedän, mutta tuntuu kuin olisin lihonut monta kiloa aaton aatosta.

Ja katselin kuvia, minkälainen olin ennen tätä kaikkea. Tässä kuva kun olin ollut viikon tai kaksi sairaalassa

2011 lokakuu 47,7-49kg osastojakson alussa

Harmaa maa

Katseeni suuntaa ikkunasta ulos. Lunta ei sada, maa ei ole tänä vuonna valkea. Se saa minut surulliseksi ja samaan aikaan ymmärrän, ettei sille voi mitään.

Toivon vain niin kovasti, että silti sataisi lunta, edes vähän.

Eilen oli jouluruoka nuorisokodissa. Purin huulta, mutta söin sen mitä piti. Myös jälkiruokana vaniljajäädykettä kun ohjaaja laittoi, se korvasi maidon, jota ei ollut ostettu. Ateriasuunnitelmaan kuuluu maitolasillinen, joka aterialle.

Tyttö tulee tänään ja vietämme yhdessä joulua jo etukäteen. Poltamme vanhat päiväkirjani, tanssimme hitaita ja syömme tekemääni tiramisua.  Minäkin syön. Minulla on Tytölle joululahjakin.

Huomenna pääsen kotiin lomalle.

Sanooko sydän 'ei' että katoaisin?

Hei rakkaat.
Viimein päätin palata. On ollut niin ikävä teitä sinisiipiä... Uusiakin perhosia on löytänyt luokseni. Kiitän.

On mennyt 65 päivää sairaalassa, enkä ensimmäisistä päivistä muista kuin kuinka heikossa kunnossa olin ja liian sekaisin lääkkeistä ja nääntymyksestä.

Kaksi kuukautta ja kolme päivää. Olen viimein päättänyt katkaista tavoitteeni. En tahdo laihtua kuolemantilaan takaisin.

Perjantaina on uloskirjaus ja paluu nuorisokotiin. Joulun aion viettää tädin luona ja 28.12 menen äidin luo kahdeksi viikoksi. En halua painoni nousevan, en tietenkään, mutta jos se nyt näissä lukemissa pyörii, ehkä totun siihen.

Kuvajainen peilissä, harhakuvani menneestä lamppulasin vääristämänä.

Osastokaverini sanovat, ettei ulkomuotoni ole muuttunut.

Tietenkin tunnen sen muuttuneen.

Puhuin omahoitajani kanssa, kuinka ylpeä hän on minusta ja itkin kun kerroin pelkääväni sydämeni pysähdystä.

Jos viime viikolla palapelini reunoista puuttui vielä kulmat, nyt löysin ne. Reunat ovat valmiina vaatimassa sisältöä.

Tahdosta taistella kiitän osastoa, Against pro-ana blogin kirjoittaja Pinjan tekstiä ja näkemyksiä, Rajalla blogin Kuisman ajatuksia, Tinkerhellin blogin ajatuksia ja rakkaita ystäviäni, perhettäni ja viimein itseänikin, jota niin paljon edelleen inhoan. Silti kiitän.

Minä todella yritän selvitä, tiedän, että tie on kivinen, takapakkeja tulee ja vielä vuosienkin jälkeen tiedän yrittäväni kumota ajatusta, että lautasellani olisi antikristus, joka on kielletty. Tiedän, että kriisitilanteessa ensimmäisenä loppuu syöminen, mutta taistelen.

Haaveissani on hankkia lapsi nuorena, vielä ei ole liian myöhäistä. En enää ole täydellisesti sairas. Anoreksia on menettänyt otettaan. En ole täysin paranemismyönteinen, en halua normaalipainoon...

Mutta en halua enää kuihtua ja kuolla.

Toivon, että tuette minua, jatkatte lukemista siitä kuinka viimein yritän selviytyä palaamatta kokonaan ikinä siihen tilaan, mikä johti minut melkein letkuihin. Jos vain pudottaisin painoa, sitä nostettaisi, pudottaisin, nostettaisi. Tarpeeksi kauan sen jatkuttua, vaikka olisin normaalimitoissa, voisin olla kuolemanriskin alla. Sydämenpysähdys. Joten minä syön, etten kuolisi.

Toivon, että jouluna voisin syödä muutenkin kuin koska tunnen sen olevan pakko. Toivoisin voivani edes sen verran antaa periksi, että voisin kerran vuodessa, jouluna, jota olen aina pitänyt niin tärkeänä, nauttia edes vähän. Tasapainottamalla ravinnon ja energian liikunnan kanssa. Toivotteko kanssani? Haluatteko minun yrittävän elää?

Painoin viikko sitten 51 kiloa ja olin siitä tietenkin kauhuissani. Nyt olen päättänyt, että jos se pysyy nyt akselilla 50-51, voin ehkä rauhoittua. Olen 169,5cm pitkä.

Kaikella kunnioituksella kiittäen Aurora.

Tästä edespäin näätte minut omilla kasvoillani.

Minä kaksi kuukautta sitten 13.10.2011

Minä nyt.

Minä olen nykyinen Aurora. Saatte kutsua myös Lygoksi.

Runovirtaa virheistä, vihreistä seinistä, rakkauden kosketuksista

Hengitykseen voi hukkua

Peruuta

Peruuta

Peruuta

Sanovat

Tieto lisää tuskaa

Tiedottomuus yhtälailla

Hajoaminen

Me hajoamme sisältä repien

Perhosen toukat mielestä

Kuolema korjaa

Vie tuhkatkin sydämestä

Liikaa

Liikaa

Liikaa arpia elimistössä

Minut kuristetaan ilman kosketusta

Ei lausuta niitä sanoja, luetaan vain kirjoista - viestejä ikkunahuurussa.

Rakkaat.

Minulla on ollut ikävä teitä ihania sinisiipiäni.

Olen nyt perhonen purkissa. Katson ulos lukitusta ikkunasta.

Ensimmäinen kotiloma kuukauteen.

Kuukausi osastolla ja tänään takaisin.

Paino noussut kaksi kiloa siinä ajassa.

Olen kovin rikkinäinen.

Lastenpoliklinikka.

13.10.2010 169cm/48kg

Elimistö vaarallisessa ketoosissa. Vakava kalkin puute, se lähti luista.

harva ja hidas EKG. Sydämen häiriintynyt tahti.

En osaa, en tahdo. Pakotetut ruokailut.

Viime viikon torstaina pääsin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon ulos. Se pelotti.

En tahdo letkuihin.

Lukittu vessanovi.

F50.

Käsivarsissa avaruus lasipullossa.

Minua ette nää aikoihin.

Olen pahoillani.

Pudottautumisleikki keinulaudan kanssa

Tiedättekö niitä hetkiä, kun haluaa vain hypätä, vajota ja hukuttautua?

Elää päivä kerrallaan ja sormien yli valuva hiekka peittää varpaat.

Minä seison paikallani enkä näe huomiseen eilisen syödessä sisintäni paloja kerrallaan.

Pää on kipeä ja pään sisällä puhelen niiden kanssa. Ei kukaan usko, mutta olen nimennyt ne ja jokaisella on omat piirteensä.

Saldoa ei ole, mutta onko sillä väliä? Lähettäisin vain viestejä, joissa kaikuu paha olo ja saisin toiset voimaan pahoin.

Olin siellä Elämä Lapselle - konsertissa ja oli ihanaa... Lauri esitti In the Cityn ja olin ihan onnessani.

Lempeästi katsoit minua silmiin ja huulet kohtasivat toisensa...

Minä ja Sulka olemme nyt me.

Näkisimmepä pian, mutta niin moni asia on levällään ja eksyksissä maailmassa...

En ole kirjoittanut taaskaan pitkään aikaan, mutta yritän nyt vuodattaa enemmän, mikäli joku tätä ajatusoksennusta enää lukeekaan.

Yhtä paljon kun pihanurkka neutraloimisprosessissa sortumisen jälkeen.

Inhoan junan vessaa.

Kiitän nyt kaikkia kommentoijia ja lukijoita tähän, seuraaviin lupaan vastata erikseen.

Aurora hiljenee.

30 milligrammaa aamuisin

En tiedä, pitäisikö pahoitella vai olla hiljaa. Hiljaisuutta monta päivää ja minua nukuttaa.

Heräsin muutaman kerran yöllä. Nukuin liikaa ja silti liian vähän. Jätin menemättä liikuntatunnille. Miksi?

Pohdin sekunnin murto-osan menemistä terveydenhoitajalle. Jään silti koneen ääreen selaamaan tuttujen päivityksiä. Huokaisen. Tahdon nukkumaan.

Perjantaina psykiatri. Kerroin, että masennuslääkkeet ei tunnu auttavan. Lisätään annosta. 30mg seronilia aamuisin.

Enkä muuten tiedä mitä enää pitäisi tehdä.


Revi perhoselta siivet, ripusta ikkunaan koristeeksi. Minä olen jokaisessa sinisiivessä. Kuka minut murhasi?

Sammuta valot.

Taivaan kannella piirrettiin sydämenviivaa enkelten sormissa.

Tahtoisin maalata meren.

Tämä on harhakuvitelma. Maailma silmissänne ja tässä on portti.
Minulla on avain.

Enkä sittenkään taida kertoa

Etten edes yritä

Kynttilämeren enkelit

Olen ollut hiljaa.

Monta päivää ilman lauseita ruudulla.

Hiljaisuudessa vedin paidan hihoja sormien yli. Minua paleltaa.

Tahdon 14.9 Elämä lapselle konserttiin. Näkisin Sulkaa. Haluan Sulan luo.

Lauantaista eiliseen oli seurakunnanleiri.

Sain hassua kyllä, kavereita. Silti olo oli vaivaantunut hetkittäin.

Vaikea ajatella.

Tänään on koulukuvaus. Heräsin kuudelta laittautumaan.

Puin päälleni pinkin tyllihameen ja punertavan neuleen, sen missä on muppetshown Oscar. Täti osti sen perjantaina.

Piiloudun punaiseen lankaan. Kukaan ei näe vihaamani peilikuvaa.



Sehän on vain silmissäni.

Ei kipeää kurkkua 16 päivään.

Paetessani elämää
102 sinisiipeä on löytänyt purkkiini.


Olen sanaton
Vain kehoni huutaa

Kiitos.

Sanattomilla äänillä kurkkuun sattuu

Olen kipeänä. Ollut eilisestä lähtien.

Toissayönä nukuin paksut legginsit, T-paita ja neuletakki päälläni, unisukat jalassani. Silti palelin peiton alla.

Eilisaamuna: kuumetta 37,9 siksikö en pystynyt edes nousemaan?

Kurkku on vieläkin kipeä.

Vaikka olin kipeä, söin. En paljoa, mutta yritin.


Ei silti tehnyt mieli...

En tiedä painoani vieläkään ja ahdistaa.

Pääsen onneksi tänään kotilomalle. Menemme mökille.

Aamulla ruusunmarjateetä, puoli desilitraa kaurapuuroa ilman suolaa, tilkalla kevytmustikkakeittoa.

En syönyt lounasta.

Siinä on maalaukseni.. Kevätlukukausi oli niin kaamea, melkein lopetin kuvataidekoulun kun en jaksanut.

457 kilometriä, tahdon silti tehdä meidät todeksi

Ametisti jätit haavat sydämeen. Olimme hetken.

Ja minä kaipasin toista, vaikka sanoinkin vain ahdistuvani maailmasta.

Sekavassa puhelinsoitossa, takeltelin sanoja sinulle, kuinka kaipaan ja kuinka kadun, että hylkäsin.

Sulka, olet enkelini, maalaat hymyn kasvoilleni...

Kaivannut jokaista viestiä.
Jokaista hetkeä.
Ja ääntäsi.

Kaatosateen piiskatessa kasvojani, märkä huppari liimautuu iholle. Minun on kylmä. Vannon, etten enää etsi toista valoa pimeääni.

Olen sinun perhosesi. Minä odotan.
Odotatko sinä?

Ja mihin asti?

En kadota talvipakkaseen, iske jääkidettä sydämeen.
Älä rakas pelkää.

Olenko pieni? Saadakseen syödä pitää olla pieni. Minua ahdistaa, kun en ole silmissäni tarpeeksi pieni. Luokkakaverit kauhisteli ja söin kaksi hedelmäkarkkia. Hassua.

Söin tänään koko koulun alun ensimmäisen aamupalani, hieman uunipuuroa ja omena. Eilen sitä samaa puuroa ja yksi ruisleipä, Villiviini vahti, että syön sen. Salassa söin kaksi pientä kanelipullaa ja välipalakeksin.

Jo neljä päivää oksentamatta.

Sinisiipiä on kohta jo 100... Haluaisitteko jonkun erikoispostauksen?

käsivarsien ihoon piirretty yritys

Siinä hiljaisuudessa, ilmeettömänä tuijotin peiliä. Etsin huoneen pimeimmistä nurkista auttavan enkelin siiven kärkeä johon tarttua. Kun enkeli ei näyttäytynyt, rikoin itseäni.

Ruusut kuivuneina ikkunalle veivät hetken hymyn mennessään.

Vedän mustat hihat peittämään ranteita. Sormet ovat jäässä ja palelen. Tahdon itkeä ja olen yksin.


Kuka kietoisi kädet ympärille ja lohduttaisi surevaa, silittäisi hiuksia ja kertoisi, ettei loppu tule vielä tänään.. Kuka pitäisi lähellä ja suutelisi hellästi pyytäen katseellaan jäämään...

Polttaa.
Kirvelee.
Kenellä olisi antaa sideharsoa?

Piirtäen kyyneleet kasvoilleen, tahtovat Tuonelan kutsujattaret meitä vietellä mukaansa.

Aamulla heräsin lakanat sotkeutuneina ympärilleni. Punaruskeat tahrat kertoivat.

Näitkö yöllä painajaisia pieni?

Kirjoitan sydämeni tarinan iholle, sinä luet sen
Vain kävelemällä vastaan

Ei tarpeeksi ja toiset sanovat lopeta

En jaksa liikkua. Silmäluomet painuvat kiinni ja kurkkua kuristaa.

En jaksaisi enää hetkeäkään. Täti soitti, kerroin opiskelevani ahkerasti.

Ostoksilla omaohjaajan kanssa. Kengät, huppari ja farkkulegginsit. Hetkessä minulle tulee inhottava massaolo... En jaksa välittää.

Ne xxs-kokoiset olivat liian pienet...

Ei. Minä olen liian iso.

Tauko. Tauko Ametistin kanssa. 9 päivän seurustelun jälkeen tauko. Miksi saan kaikesta aikaan pahaa? Miksi...

Sydän rintalastani päällä tuntuu viileältä. Itken kolmatta kertaa vuorokauden sisällä.

En jaksa laittautua. Olen ruma.
En jaksa miettiä pukeutumistani. Otan vain jotkut vaatteet.
En jaksaisi enää hetkeäkään olla minä.

Kerroin omaohjaajalleni pahasta olosta eilen. Kerroin kuinka en jaksa enää ahdistua ruuasta, silti tahdon laihtua... Kerroin ruokahuijauksistani. Nyt kaduttaa.


Silti tuntui hyvältä kun hän halasi nukkumaankäydessäni ennen kuin lähti töistä.

Nuorisokodissa yksi tyttö lihottaa itseään. Se on niin ihanan laiha... Sillä on luisevat olkapäät ja kapeat jalat ja se syö jo kolmatta pullaa... Minä otan toisen pienen mansikkavaniljapullan ja näykin sitä hitaasti kuin lapsi. Sitä ennen olen syönyt pieniä suolaisia muffineja neljä kappaletta, jokaisesta nyppinyt lihat pois. Pieninä paloina nakerran tunnissa ne muffinit. Minun oli nälkä, en tahtonut myöntää sitä.

Enkä tahdo edes yrittää oksentaa, niinkuin keskiviikkona, kun meinasin tukehtua.

Omena ja kurkkua vielä. Kaloreita 1150kcl. Itken yöllä ja katselen teriä. Jätän ne syrjään ennen ihoa.


En minä jaksa.

Kävelen bussipysäkille. Painan uuden kengän kärjen maassa lojuvan puolikkaan savukkeen päälle. Bussi tuli. En ehtinyt polttaa loppuun.

Tunti alkaa. Kuvataidetta. Piirsin jo ensimmäisellä tunnilla työn valmiiksi.

Kuka hyväksyisi minut minuna?