Päätös

Katseltuani tätä blogiani alusta loppuun, purtuani huultani ja pudisteltuani päätäni riittämiin. Kerron teille päätöksestäni, josta ette tule pitämään rakkaat sinisiipiseuraajat. Te kaikki 131, mietin kuumeisesti, kuinka niin moni on löytänyt tänne ja jäänyt siitä huolimatta, etten päivitellyt aikoihin. Kuinka vain ruksimalla tekstin lopusta pienen ruudun, olette näyttäneet olemassaolonne. Kommentoineet koko SS:n olemassaolon aikana, tukeneet minua pahimpina ja hauraimpina hetkinä.

Aloittaessani SS:n melkein puolitoista vuotta sitten, en koskaan ajatellut, että blogilla voisi olla lukijoita tai no ehkä muutama. Mennessäni koko ajan alemmas omassa mielessäni, kadotessani joksikin aikaa. Muistan kuinka itkin vuosi sitten, kun täällä oli kyselty missä olen tai olenko edes hengissä. Kiitän kaikkia teitä, jotka olette tukeneet Auroraa pimeässä maailmassaan.

Vuoden alussa kuitenkin tapahtui suuri muutos. En ole enää kalorikeiju, en tule enää kirjoittamaan ylös lukemattomia numerosarjoja, jotka kertovat pienenemisestä ja katoamisesta. En enää kirjaa ylös sadan gramman painomuutoksia, vaikka kyllähän te tiedätte, etten osaa olla käymättä vaa'alla kun siihen on mahdollisuus. En enää kiduta itseäni tuhansilla vatsalihasliikkeillä ja nukahda lattialle hikisenä ja silti täristen kylmästä.

Katson peiliin ja koetan vain hyväksyä vartaloani. Hyväksyn, etten mahdu enää kokoon 32, eikä farkkujen tuumakoko ole 25. 34-36 ja 26-27 menevät aivan hyvin jos näyttävät hyvältä.

Myönnän kaupungilla katselevani muiden jalkoja edelleen, muistavani pakettien energiasisällöt. Myönnän haukkuvani itseäni toisinaan, toruen jälkeenpäin siitä.

Mutta en enää ajattele koskaan tippuvani siihen synkkään lampeen, jossa koko vuoden 2011 räpiköin. Aloin pikkuhiljaa vähitellen löytää itseäni ja maaliskuun matka Tokioon muutti kaikkea niin paljon. the GazettE:n keikka ja niin monet asiat.

Lueskelin vanhoja juttuja myös sen verran, että löysin kaikki dramaattiset suhdesekoilutkin. Häpeä suureni. Olen ollut täysin sekaisin uskoessani turhia ja vannoessani merkityksettömiä. Tammikuun eron jälkeen annoin itselleni ajateltavaa ja mietin elämääni ylipäätään. En alkanut mihinkään uuteen ennen täyttä varmuutta. 6.5 alkoi kuitenkin tähän hetkeen mennessä aidoin parisuhteeni ja yritän pitää tästä kiinni, eikä se edes ole vaikeaa. Toivoisin löytäneeni 'sen oikean' ja voivani lopettaa viimein kaiken taakse jääneen melodramaattisen teinisekoilun ja muutaman viikon säädöt.

Kuukausien aikana olen myös alkanut etsiä omaa tyyliäni paremmin, kokeillut asioita ja tutkinut minäkuvani viivoja tarkemmin. Löytänyt itseni identiteettikriisien ja tyttö-poika-pohdintojen väliltä. Teipannut rintani ahdistuneena ja viimein saanut rauhan itseni kanssa. Etsinyt voiman yrittää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Luonut omaa tyyliäni ja ainakin yrittänyt korjata ihmiskontakteja.

Uudet lääkkeet alkoivat viime vuoden puolella vaikuttaa ja masennukseni on kadonnut miltei kokonaan. Tiedän psyykkisiä ongelmia vielä löytyvän ja terapiani jatkuvat, vaikka pääsinkin nuorisokodista pois ja muutin äitini luokse. Voihan siellä nuorisopolilla käydä (automaatista saa hyvää cappucinoa ilmaiseksi!) ehkä kaikki selviää kokonaan vielä joskus.

On öitä, jolloin itken lohduttomasti, valvon tuijottaen kattoa tai vain pyörin saamatta unta. Ei enää joka yö kuitenkaan. En enää herää öisin puristelemaan vatsaani tai reisiäni, vaikka joskus teen sitä heikoimpina hetkinä. Anorektikko on aina anorektikko, kuuluu hoitajien lausahdukset. Hyväksyn sen, mutta kuolemaan en enää suuntaa väkisin.

Näihin sanoihin päätän SS:n. En kirjoita tähän blogiin enää. Tästä lähtien kaikki te SS:ää lukeneet, jos haluatte kuulla vielä elämästäni tai ottaa yhteyttä, voitte liittyä lukijoiksi life&style-blogiini tai käydä kommentoimassa sinne. Linkki: THE MAD SELECT

Netistä muualla minut löytää nimillä lygo, lygorygo tai deviantartista lygofobia.

Rakkaudella Aurora/Mila/Lygo viimeisen kerran.

Kiitos.

Ja vaikka jatkan loputtomalla toistolla, vielä puuttuu palasia

Viimeisin kirjoitus on maaliskuulta. Sitä miettiessäni, kuukausien ajatukset sinkoilevat ympäriinsä. Hassua sanoisin.

Sinä katsoit minuun.
Ja niin moni perässäsi.

Mitä voin sanoa enää asioista? Aurora on kuollut. Tuntuu kuin olisi. Vaikka onko silläkään mitään nimellistä merkitystä.

Mikä vaivaa tätä lasta?

Kuvaillakseni kaikkea käsissäni, olen keskipisteessä ja umpikujassa samalla hetkellä. Yli eikä ympäri taida olla menemistä.

171cm/53kg

Ja sekin pomppii.

52-55 akselilla. Vaikea sanoa, puntari on piilossa äidin huoneessa.

Muutin siis viimein. Hoitajat eivät määräile, ei muita nuoria.
Vain minä, äiti ja kissamme. Yuuyuu on minun.

Ajatukseni hajottavat asioita ympäriltään.

Minulla on taivas ja tähdet siinä. Taivaspoika ei ole poika. Taivas on taivas, eikä taivas pidä itseään tärkeänä. Minulle taivas on aina tärkeä.

Sormet vasten taivaankantta.


Mutta on muitakin kuin taivas. En voi omistaa kaikkea Taivaalle. On muutakin. Kuten Labyrintti, niinkuin hänet nyt voisin nimittää. Enhän minä nyt ystävistäni luovu kuin pakon edessä. Rusina on nyt lähempänä myös. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Minä vain istun ja seison ja pysyn tässä. Katselen ihmisten kulkua ohitseni, joidenkin jäädessä viereeni.

Hassua sekin.

Ilman Taivasta saattaisin olla vain turta. Turta maailmalle ja ainoastaan yhden yhtyeen musiikki halkoisi huoneeni seiniä aamuyöstä toiseen.

Taivas sanoi, etten kestä elämäntapaani pitkään.

Niittikin on niin kaukana.

Unesi minusta kertovat tarinaa, jota ei tohtisi lausua. Valheilla koristeltua. Olit sitten kuka hyvänsä.

Liikaa ja liian vähän enkä vieläkään keksi kompromissia irl-antisosiaalisen aktiivisessa internetelämässäni.