Hei rakkaat.
Viimein päätin palata. On ollut niin ikävä teitä sinisiipiä... Uusiakin perhosia on löytänyt luokseni. Kiitän.
On mennyt 65 päivää sairaalassa, enkä ensimmäisistä päivistä muista kuin kuinka heikossa kunnossa olin ja liian sekaisin lääkkeistä ja nääntymyksestä.
Kaksi kuukautta ja kolme päivää. Olen viimein päättänyt katkaista tavoitteeni. En tahdo laihtua kuolemantilaan takaisin.
Perjantaina on uloskirjaus ja paluu nuorisokotiin. Joulun aion viettää tädin luona ja 28.12 menen äidin luo kahdeksi viikoksi. En halua painoni nousevan, en tietenkään, mutta jos se nyt näissä lukemissa pyörii, ehkä totun siihen.
Kuvajainen peilissä, harhakuvani menneestä lamppulasin vääristämänä.
Osastokaverini sanovat, ettei ulkomuotoni ole muuttunut.
Tietenkin tunnen sen muuttuneen.
Puhuin omahoitajani kanssa, kuinka ylpeä hän on minusta ja itkin kun kerroin pelkääväni sydämeni pysähdystä.
Jos viime viikolla palapelini reunoista puuttui vielä kulmat, nyt löysin ne. Reunat ovat valmiina vaatimassa sisältöä.
Tahdosta taistella kiitän osastoa, Against pro-ana blogin kirjoittaja Pinjan tekstiä ja näkemyksiä, Rajalla blogin Kuisman ajatuksia, Tinkerhellin blogin ajatuksia ja rakkaita ystäviäni, perhettäni ja viimein itseänikin, jota niin paljon edelleen inhoan. Silti kiitän.
Minä todella yritän selvitä, tiedän, että tie on kivinen, takapakkeja tulee ja vielä vuosienkin jälkeen tiedän yrittäväni kumota ajatusta, että lautasellani olisi antikristus, joka on kielletty. Tiedän, että kriisitilanteessa ensimmäisenä loppuu syöminen, mutta taistelen.
Haaveissani on hankkia lapsi nuorena, vielä ei ole liian myöhäistä. En enää ole täydellisesti sairas. Anoreksia on menettänyt otettaan. En ole täysin paranemismyönteinen, en halua normaalipainoon...
Mutta en halua enää kuihtua ja kuolla.
Toivon, että tuette minua, jatkatte lukemista siitä kuinka viimein yritän selviytyä palaamatta kokonaan ikinä siihen tilaan, mikä johti minut melkein letkuihin. Jos vain pudottaisin painoa, sitä nostettaisi, pudottaisin, nostettaisi. Tarpeeksi kauan sen jatkuttua, vaikka olisin normaalimitoissa, voisin olla kuolemanriskin alla. Sydämenpysähdys. Joten minä syön, etten kuolisi.
Toivon, että jouluna voisin syödä muutenkin kuin koska tunnen sen olevan pakko. Toivoisin voivani edes sen verran antaa periksi, että voisin kerran vuodessa, jouluna, jota olen aina pitänyt niin tärkeänä, nauttia edes vähän. Tasapainottamalla ravinnon ja energian liikunnan kanssa. Toivotteko kanssani? Haluatteko minun yrittävän elää?
Painoin viikko sitten 51 kiloa ja olin siitä tietenkin kauhuissani. Nyt olen päättänyt, että jos se pysyy nyt akselilla 50-51, voin ehkä rauhoittua. Olen 169,5cm pitkä.
Kaikella kunnioituksella kiittäen Aurora.
Tästä edespäin näätte minut omilla kasvoillani.
 |
| Minä kaksi kuukautta sitten 13.10.2011 |
 |
| Minä nyt. |
Minä olen nykyinen Aurora. Saatte kutsua myös Lygoksi.
