Elää päivä kerrallaan ja sormien yli valuva hiekka peittää varpaat.
Minä seison paikallani enkä näe huomiseen eilisen syödessä sisintäni paloja kerrallaan.
Pää on kipeä ja pään sisällä puhelen niiden kanssa. Ei kukaan usko, mutta olen nimennyt ne ja jokaisella on omat piirteensä.
Saldoa ei ole, mutta onko sillä väliä? Lähettäisin vain viestejä, joissa kaikuu paha olo ja saisin toiset voimaan pahoin.
Olin siellä Elämä Lapselle - konsertissa ja oli ihanaa... Lauri esitti In the Cityn ja olin ihan onnessani.
Lempeästi katsoit minua silmiin ja huulet kohtasivat toisensa...
Minä ja Sulka olemme nyt me.
Näkisimmepä pian, mutta niin moni asia on levällään ja eksyksissä maailmassa...
En ole kirjoittanut taaskaan pitkään aikaan, mutta yritän nyt vuodattaa enemmän, mikäli joku tätä ajatusoksennusta enää lukeekaan.
Yhtä paljon kun pihanurkka neutraloimisprosessissa sortumisen jälkeen.
Inhoan junan vessaa.
Kiitän nyt kaikkia kommentoijia ja lukijoita tähän, seuraaviin lupaan vastata erikseen.
Aurora hiljenee.
