Ja vaikka jatkan loputtomalla toistolla, vielä puuttuu palasia

Viimeisin kirjoitus on maaliskuulta. Sitä miettiessäni, kuukausien ajatukset sinkoilevat ympäriinsä. Hassua sanoisin.

Sinä katsoit minuun.
Ja niin moni perässäsi.

Mitä voin sanoa enää asioista? Aurora on kuollut. Tuntuu kuin olisi. Vaikka onko silläkään mitään nimellistä merkitystä.

Mikä vaivaa tätä lasta?

Kuvaillakseni kaikkea käsissäni, olen keskipisteessä ja umpikujassa samalla hetkellä. Yli eikä ympäri taida olla menemistä.

171cm/53kg

Ja sekin pomppii.

52-55 akselilla. Vaikea sanoa, puntari on piilossa äidin huoneessa.

Muutin siis viimein. Hoitajat eivät määräile, ei muita nuoria.
Vain minä, äiti ja kissamme. Yuuyuu on minun.

Ajatukseni hajottavat asioita ympäriltään.

Minulla on taivas ja tähdet siinä. Taivaspoika ei ole poika. Taivas on taivas, eikä taivas pidä itseään tärkeänä. Minulle taivas on aina tärkeä.

Sormet vasten taivaankantta.


Mutta on muitakin kuin taivas. En voi omistaa kaikkea Taivaalle. On muutakin. Kuten Labyrintti, niinkuin hänet nyt voisin nimittää. Enhän minä nyt ystävistäni luovu kuin pakon edessä. Rusina on nyt lähempänä myös. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Minä vain istun ja seison ja pysyn tässä. Katselen ihmisten kulkua ohitseni, joidenkin jäädessä viereeni.

Hassua sekin.

Ilman Taivasta saattaisin olla vain turta. Turta maailmalle ja ainoastaan yhden yhtyeen musiikki halkoisi huoneeni seiniä aamuyöstä toiseen.

Taivas sanoi, etten kestä elämäntapaani pitkään.

Niittikin on niin kaukana.

Unesi minusta kertovat tarinaa, jota ei tohtisi lausua. Valheilla koristeltua. Olit sitten kuka hyvänsä.

Liikaa ja liian vähän enkä vieläkään keksi kompromissia irl-antisosiaalisen aktiivisessa internetelämässäni.