Oblivion

Pääsiäinen. Pyysin yhtä, ehkä hieman isompaa suklaamunaa, mutta se olisi ainoa. Äitini osti jalkapallon kokoisen suklaamunan ja minä syön sen, vaikka kyyneleet silmissä, koska äitini käytti vähäisiä varojaan niin isoon suklaamunaan.

Aamulla oli viimeinen pakollinen rippikoulun suorittamiseen kuuluva kirkkokäynti. Paluumatkalla kuljimme leikkipuiston ohi. Pienet lapset vanhempineen katsoivat kun juoksin riemuissani leikkikentälle ja keinuin sydämeni kyllyydestä. Äiti seisoi odottamassa ja katsoi hymyillen kun jalkani tavoittelivat taivasta. Pian juoksin äidin luo. Muut vanhemmat katsoivat perääni hämmentyneinä.

Huomenna on palattava nuorisokotiin.

Miksi minusta tuntuu niin yksinäiseltä? Kuin minusta puuttuisi puolet ja enemmänkin. Kuin olisin aivan yksin...
Kolme rakasta ystävääni oli eilen täällä, katsomassa minua. Oli ihana nähdä heitä. Eivätkä he kertoneet, vaikka juoksin kipeällä jalallani.

Miksi minusta tuntuu, ettei kukaan ole valmis kulkemaan satoja kilometrejä tai uhraamaan paljon nähdäkseen minut, saadakseen olla kanssani... Miksi minusta tuntuu, että olen vain taakka ja muualla on paljon parempi kuin kanssani. Kuin kaikki olisi yhtä suurta harhaa ja lumetta...

Ikävöikö kukaan minua niin paljon, että tekisi paljon järjestelyjä päästäkseen luokseni. Minä en tiedä.

Merkityksetön olo... Yksi kivi kiinanmuurista.

Olisiko helpompaa...