Ja taivasta koskettavat sormet

Irtonainen, epätodellinen olo. Unta 6 tuntia ainakin ja sitten heräsin.

Yksi kurssi historiaa käymättä, silti opettaja pitää numeroni sellaisenaan, 9. Kouluruokailussa en ole käynyt tammikuun jälkeen.

En nyt ymmärrä. Olen terve ja toisaalta sairas, ajattelu kuluttaa aivat puhki. Ohjaajani mielestä minulla on huono kunto, en ole lenkkeillyt kahteen viikkoon. Sydämellä on oma elämä, elämä, josta se ei kerro edes EKG:ssä.

Hetken mietin mikä taas vaivaa ja sitten muistankin pysähtyneeni tähän olotilaan.

Räpiköintiä suossa, mutta päivä kerrallaan eläen...

Mitat eivät suurene minnekään, kehossa taitaa vain olla nesteitä, paino pysyy 54 kilon paikkeilla, ellei siinäkin ole nesteitä, juonut olen paljon.

Hetkessä huomaa olevansa kovinkin yksin ja sydämessä lämmittävän vain yksi, jonka päästää lähelle.

En minä tahdo menettää sinua. En tahdo. En.

Ilman sinua minä katoan, en vieläkään osaa elää vain itseni vuoksi.

Minä odotan kesää ja päiviä jolloin en ole yksin.

48 ihanaa lukijaa. Palkitsen teidät runollani. Haluatteko jonkin erikoistekstin?

Ja taivasta koskettavat sormet

Hennot hiukset
mustia haituvia

vielä hetken aikaa lyhyitä minuutteja

kesän lopulla ne yltävät olkapäälle
Tuuli leikkii
nauraa pään päällä

lahonneesta puusta keinulauta

karheaa köyttä
käärmeinä kipuavat latvuksiin
kielet oksaan solmittu

sinistä merta silmien edessä

hauraat unelmat
lohkeilleet kynnet
metsäkeijun unta

Tahdoin vain unohtaa eilisen

ja taivasta koskettavat sormet