Ja minua vaivaa jokin.
Kadotanko kiltin ulkokuoreni? Miksi tuntuu, että pinta lohkeilee?
Tekohymy haalistuu hitaasti...
Joka paikasta kuulee tasan yhden sanan; SYÖ.
Ahdistustornado yrittää jälleen siepata vapisevan sieluni.
Ainoastaan yksi ihminen pitää jalkani maassa ja ruuan suussani. Muuten laihduttaisin ainakin 45 kiloon asti. Tuntuu siltä. Omalla tavallaan olen hämmentynyt. En laihduta. Päivissä ei ole sisältöä ja tarkkaa kaavaa, koska en laihduta. Tiedän jokaisen kalorin minkä suuhuni pistän. Jopa 1000 päivässä. Toisinaan vain en osaa välittää. Tuntuu kuin olisin eksynyt liian pimeään metsään ja edessäni olisikin kolme polkua. Enemmänkin.
Ja nytkin on orpo olo.
Toisaalta sellainen huvittunut. Tekisi mieli murhata. Satuttaa. Tappaa. Nähdä kärsimystä...
Mitä minä oikein ajattelen...
Tähän hetkeen toivoisin kädet ympärilleni ja huulet korvalleni.
kiitos ja koita pärjätä pikkuinen♥
VastaaPoista