Sumeneva maailma

Kun minä olen takaisin nuorisokodissa, kello on 16:30 ja olen ollut yli 50 tuntia syömättä. Tämä on hulluutta, mutten tiedä toista tapaa purkaa ahdistusta.

Päätä särkee, huimaa, oksettaa, itkettää, väsyttää.

Kaksi lintsattua tuntia tänään, jee. Hoitajani tulee olemaan iloinen kun huomaa. Toisaalta en halua syödä, toisaalta haluan. Saan mielihyvää tästä näläntunteesta, hah mikä masokisti olenkaan.

Tiedättekö kuinka vaikeaa on pitää lupauksia, varsinkaan jos olet luvannut hyvälle ystävällesi jotain? Liian vaikeaa. Olen luvannut etten satuta itseäni. Koko ajan hirveä himo etsiä jotain terävää tai kiertää ketjua kaulan ympäri edes hetkeksi. Voi minä tahdon tuntea kipua ja kaipaan sitä, vaikkakin pelkään ja kammoan sitä. On tämäkin ristiriita.

Bussini meni jo ja seuraava tulee puolentunnin kuluttua. Ei ole ruokaa, joten en myöskään voi syödä mitään. Paastoni jatkuu. Nuorisokodissa syön ihan vähän, ennen kuin pyörryn. Siitä ei mitään tule jos menetän tajuni, mutta tuskin niin tapahtuu. Minua pelottaa... Jos syötyäni yritän oksentaa. Olen yrittänyt monesti, enkä ole onnistunut nyt jos onnistuisin olisin pahassa pulassa, todella pahassa pulassa.

Mutta olenhan minä muutenkin? 
 
Ulkona on kylmä, sydämessäni asuva kylmyys ei poistu. Tahdon tuntea empatiaa muita kohtaan, totta kai tunnenkin, mutta vain vähän. Aivan kuin olisin tyhjä ja hauras. Kuin joku voisi rikkoa minut kosketuksella.

Ehkä olenkin lasia.

Painavaa lasia. Nuorisokodissa ei ole vaakaa. Ahdistavaa. Olen tottunut käymään vaa'alla joka aamu ja nyt siihen ei ole ollut mahdollisuutta neljään kuukauteen, paitsi kotilomilla.

55, 56, 57, 55, 56, 55...

Aina nuo numerot hyppivät. Tahdon olla noita numeroita pienempi. Mittasin eilen itseni kauttaaltaan. Säälittävää, tiedän, mutta halusin. Tämä on jo pelottavaa ja psykologianikin huolettaa suhteeni ruokaan. Lisäksi hän sanoi että ajattelen paljon kuolemaa. Ajateltuani omaa kuolemaani ties kuinka kauan, en pääse siitä ajatuksesta. Haluan ja en halua kuolla...

Minä en vain voi sille mitään.

En osaa korjata mieltäni, en toiveitani, en unelmiani. Osaisinko korjata vartaloani? Että olisin edes ulkoisesti kaunis... En tiedä, minä en tosiaan tiedä. Olen vajoamassa aina vain syvemmälle, kohta en enää pääse pois. Tunnen oloni raskaaksi, kehoni on raskas, minä olen raskas. Painava.

En tiedä mitä tehdä. Maailma katoaa ympäriltäni ja upottaudun omaan utopiaani. Jonnekin paljon parempaan.

Apua.