Syyllisyys

Herään aamulla noin 6:30. Nousen hitaasti ylös ja meinaan heti pyörtyä. Oksettaa. Katson kelloon ja aivoni rekisteröivät asian, joka ihme kyllä saa minut hymyilemään. 40 tuntia syömättä enkä tunne nälkää. Minulla on kamala jano ja kurkkuni tuntuu hiomapaperilta. Vuodatan pari kyyneltä ja yritän uudelleen nousta ylös. Kiedon pyyhkeen alastoman vartaloni ympärille ja hiivin alakertaan. Käyn kysymässä hoitajalta, voinko mennä suihkuun. Luvan saatuani lukkiudun puoleksi tunniksi kylpyhuoneeseen ja pesen tuskanhien pois. Puolen tunnin kuluttua tunnen oloni puhtaammaksi ja raikkaammaksi. Nälkä ei tunnu missään. Puen päälleni ja meikkaan itseni oikein sieväksi, ehkä joku muu pitäisi minusta niin. Meikillä minä peitän tummat silmänaluseni, melatoniini ei tietenkään pidä minua unessa, se vain väsyttää.

Kuinka monta tuhatta levotonta yötä olenkaan elämässäni viettänyt...

Istun sängylläni siihen asti kun on aika lähteä bussipysäkille. Laskeudun alakertaan puolityhjän laukkuni kanssa. En minä oppikirjoja mukanani kanna. Oma hoitajani ei epäile mitään kun tekohymyn kanssa ilmoitan syöväni koulussa enkä syö mitään, vaikka tarjolla olisi hedelmäsalaattiakin. Täytän juomapulloni laimealla sekamehulla ja puen ulkovaatteet päälleni. Hetken päästä olenkin jo nuorisokodin lukkojen ulkopuolella ja juoksen bussipysäkille. Vähän liikuntaa. Hengästyn ja tunnen kuinka sydän hakkaa. Minua pyörryttää. Istun bussiin ja kuuntelen koko matkan musiikkia. Luulen että puhelimeni soi, kuulin sen soittoäänen varmasti. Viestiääneni, the GazettEn PEOPLE ERROR soi korvissani, ei puhelimessani. Huokaisen. Kuulen itkua ja katselen ympärilleni. Ei mitään. Tätäkö tämä on ja tulee olemaan.

Nyt istun koulussa ja purkaan mieltäni tänne vaikka minun kuuluisi olla terveystiedon tunnilla kuuntelemassa opettajaa. En tee sitä, en pysty.


Miksi elämä on näin vaikeaa?

R:llä ei mene hyvin. En osaa auttaa rakastani, en edes piristää kunnolla.

Onko minusta mihinkään?

Tunnen syyllisyyttä kaikesta.