Antakaa uniriepu

Vasen vai oikea?
Oikea.
Maidonvalkea vai revitty?
Revitty.
Pelko vai kipu?
Molemmat.

Ei siihen taulunastalla edes kunnon jälkeä saanut. Edes veri ei vuotanut kuin ihan vähän...

Ehkä minä pelkään. Olen typerin niistä ihmisistä, joita en edes tunne.

Sovitan uimapukua seuraavan kerran sitten kun painan 50kg. Eilinen oli karmea.
Uiminen kuluttaa kaloreita. Ajattelin mennä uimahalliin hoitajan ja B:n kanssa.

En minä näytä hyvältä uimapuvussa. En millään. Hyi. Hyi. Hyi.

Sovituskopista kyyneleet poskillani poistuttua. Hoitaja vei minut takaisin nuorisokotiin. B suuttui, hänkään ei päässyt uimaan. Hän haukkui kuinka säälittävä ja surkea minä olen kun ahdistun yhdestä uimapuvusta ja masennun siitä. Pilasin hänen päivänsä.

Hetkeä myöhemmin juoksin huoneeseeni itkemään. Minusta ei ole mihinkään.

Miten taulunasta raapi, miten hampaat purivat, miten mittanauha ja terävä kynsi painoivat. Kuinka typerä minä olen.

Marttyyri.

Kuinka jäin siitä kiinni, kuinka juoksin tyttöjen vessaan ja pistin oven lukkoon. Kuinka hoitaja tiirikoi lukon auki. Kuinka en halunnut nousta kylpyhuoneen nurkasta. Kuinka kävin hoitajan kimppuun. Kuinka vapisin itku kurkussa lattialla. Kuinka en suostunut nousemaan. Kuinka miesohjaaja tuli paikalle ja loppujen lopuksi retuutti minut huoneeseeni.

EN HALUA ETTÄ YKSIKÄÄN MIES KOSKEE MINUUN.

Niin likainen. Niin likainen. Niin likainen.

Hoitaja sanoo, että ymmärtää kyllä, että minulla on paha olla. Sanoo vain, että se kuuluu murrosikään ihan normaalisti. Toteaa, että onpas painajaiseni kamalia kun kerron niistä. Sanoo minua marttyyriksi ja että olen totaalinen draamakuningatar. Hän poistuu huoneestani ja pudistaa päätään. Tiedän, että hän pitää minua vain naurettavana. Miten nyt tuollaisesta voi suuttua? Minkä takia tuo lapsi ei vain ota asioita toisesta korvasta sisään, toisesta ulos? Eikä ymmärrä mitä tarkoitan kun kiljun haluavani pois.

En minä osaa...

Menen iltapalalle aivan normaalisti. En vastaa yhteenkään kysymykseen.
Minä ahmin. Piirakkaa, leipää, mehukeittoa...
Syötyäni yli 1000 kcl juoksen yläkertaan vessaan ja yritän oksentaa. En onnistu. Joku nuorista kuuli ja valitti hoitajalle. Lääkkeitä ottaessani saan huudot, vaikka sanon etten osannut oksentaa. Minulta tivataan 'miksi?' vastaan inhoavani itseäni, kuinka lihava ja raskas olen. Hoitaja naurahtaa.
"En jaksa keskustella tästä kanssasi, olet ihan normaali."
Eikä hoitaja ymmärrä kun sanon, etten halua olla normaali.

Tämä on turhaa. Psykologinikin on kolme kertaa parempi auttamaan.
Hoitajat vain satuttavat minua sanoillaan ja saavat minut häpeämään itseäni aina vain enemmän.

Puhelu R:n kanssa ennen iltapalaa ei auttanut yhtään. R ei ole kunnossa. Tunnustan satuttaneeni itseäni ja pettäneeni lupaukseni. Loppupuhelun R itkee ja vastaa jokaiseen kysymykseen, ettei tiedä.

Ilman sinua ei ole minuakaan...

Lähetän myöhemmin viestin. Zen Cafen lyriikoita kuinkas muutenkaan. Piha ilman sadettajaa.

Taas olen ripustautunut ihmiseen ja minä olen nöyrä. En vaadi ketään itselleni, vaikken pärjäisikään ilman häntä.


Minä vain tiedän, etten jaksa enää jos menetän sinut.


Tänä aamuna herään ja lasken unettomia tunteja.

23:14-01:05 = 1h 56min
01:33-04:16 = 2h 42min
04:40-06:30 = 1h 50min

=6h 28min

Oho, nukuin jopa yli kuusi tuntia, perin harvinaista.
Tahdon unirievun, sellaisen, jonka kanssa nukuin pienenä.
Tai äidin paidan...

Säälittävä tosiaan.

Äiti, lapsesi on kasvanut kiinni hauraisiin unelmiinsa.
Anteeksi, etten voi elää vain sinun vuoksesi, enkä itsenikään.

Tämä päivä paastoa... Ehkä