Suljen tämän ulottuvuuden itsestäni

Punaisia kädenjälkiä vaalealla pinnalla. Lohduttomien kyyneleiden virta. Ryöppyävä paha olo peittää minut kokonaisuudessaan, enemmänkin. Se valuu ylitse. Kynsittyä ihoa. Tukistan itseäni, enkä voi huutaa.

Vihaan tätä astiaa, mihin minut on tungettu. Se on väärä, hyljin sitä. Siinä on liikaa. Ulkomuodollaan väittää minun olevan vahva, vaikken ole.

Hukuttautua. Tämän elämän pienet virheet ovat käyneet kohtalokkaiksi. Ja teinhän lupauksenkin, en enää valita muille. Tämä pieni päiväkirjani ja te perhoset sen suojissa olette ainoat, jotka saavat kuulla minusta eivätkä kuorestani.

Minusta tuntuu, että olen hajoamassa aina vain enemmän, olenko kohta jälleen lähtöpisteessä? Vaikken matkustaisi vuosien taakse.

En enää tiedä, mitä haluan, toivon, odotan ja inhoan. Kaikki on kuin yhtä samaa katkoviivaa, jota pitkin tylsyneet saksenteräni leikkaavat. Hankkiudun eroon tästä massasta ympärilläni, ehkä sitten voin ajatellakin kevyemmin.

Pidin eilen tauon, vaikka päätinkin sen jälkeenpäin. En siis noudattanut ABC:tä. Äitini oli paikalla. Söin pullaa, otin toisenkin. Ei minulla mikään ole hätänä. Illalla melkein oksensin syötyäni kolmannen desilitran marjakiisseliä. Huusin itselleni. Silti kaikki tuntui yhdeltä ja samalta. En päässyt lenkille, en tehnyt lihaskuntoa. Halusin vain nukkua pois...

Tänään minä paastoan, silti käyn lenkillä ja teen lihaskuntoa. Huomenna on punnitus. Odotan sitä tunnetta kun kaikki katoaa silmistä, edes hetkeksi.

Ja maailma pyörii ympärilläni...