Minä tahdon pois. Minusta ei koskaan tule unelmaani.
Sydämeni on tunnoton.
Rakas, näemmehän me pian? Kanna minut uuteen aamuun.
torstai 31. maaliskuuta 2011
Pelko kalvaa sisintä
Väsynyt olo. Terveystiedon tunnilla menimme saliin urheilemaan ja minä kuntosalille. Olen aivan kamalassa kunnossa oikeasti. En jaksanut soutaa kuin 1500m soutulaitteella ja polkea 2km kuntopyörää... Toisaalta olo on niin alakuloinen, ettei oikein onnistu... Eilen söin jauhelihakeittoa, se oli varsin kevyttä ja hyvää. Illalla söin 200g jogurttia ja muutaman paprikasiivun ja kurkkuviipaleen = noin 570kcl eiliseltä. T-chan tosin puhui eilen järkeä päähäni ja hermostui kun sanoin haluavani pudottaa painoani muutaman kilon... Hänen mukaan minun tulisi syödä 2150kcl päivittäin. Hyi... En ikinä pysty. Anteeksi T-chan.
Kävin aamulla terveydenhoitajalla sopimassa terveystarkastuksesta. Hän mittasi painoni ja pituuteni... Olen ilmeisesti viimeksi mitannut väärin... 167,8cm/56,8kg OLEN LIHONUT. Itkettää, oikeasti. Miten saisin painoni takaisin edes 55 kiloon? Ihannepainoni tietenkin olisi 49kg... Olen niin toivoton laiskimus, etten ikinä saa itseäni siihen. Hävettää niin paljon. Lisäksi terveydenhoitaja olisi ottanut hemoglobiinin, mutta kieltäydyin kaamea teräkammoni vuoksi. Olin melkein paniikissa. Suurta ironiaa että kun oikeasti on paha olla ja tahdon pois, retkahdan naarmuttamiseen, joskus viiltämään ja silti pelkään pientä nipistävää kipua kun sormenpäästä otetaan pieni näyte... Naurettavaa. Toisaalta olen säästynyt suuremmilta jäljiltä.
Listasin tähän kaikki pelot, jotka koen itselläni olevan (kopioin listan ja poistin kaikki, joita en koe omaavani) Niitä on paljon, tiedän... Ja tosiaan tarkoitan että oikeasti kammoan ja inhoan. Ne joiden kohdalla on ½-merkki, ovat lievempiä tai vain osittain, lisäksi alleviivasin pahimmat ja tummensin kaikista pahimmat, jotka saattavat aiheuttaa paniikkikohtauksen. Ajatelkaa miten vaikeaa elämä voi olla näiden kanssa, aika inhottavaa. (jotkut noista saattavat olla kahteen kertaan eri nimillä.)
Agorafobia = aukeiden/julkisten paikkojen pelko/torikammo/yksin liikkumiskammo
Aikmofobia = terävän kammo, pistävien esineiden pelko
Akarofobia = punkkikammo
Akrofobia = korkean paikan kammo
Algofobia = kivun pelko
Androfobia = mieskammo
Anginofobia = kipeä kurkku-kammo
Antlofobia = tulvakammo
Antrofobia = ihmiskammo
Apifobia = ampiaiskammo
Araknofobia = hämähäkkikammo
Astrafobia = ukkosen ja salamoinnin pelko
Ataksiofobia = epäjärjestyskammo
Atelofobia = epätäydellisyyden pelko
Atykifobia = epäonnistumisen pelko
Autofobia = omaan itseensä kohdistuva pelko
Automatonofobia = vatsastapuhujan nukkejen, vahanukkejen
ym. elottomien, ihmistä esittävien olentojen pelko
Bathofobia = syvyyspelko
Belonofobia = neulakammo
Bromidrosifobia = pahalta haisemisen pelko
Brontofobia = ukkoskammo
Dementofobia = hulluksi tulemisen pelko
Demofobia = väkijoukkojen pelko
Dikefobia = oikeustoimipelko
Diploafobia = kahtenanäkemisen pelko
Domatofobia = kotikammo ½
Dystychifobia = onnettomuuksien pelko
Eklesiafobia = kirkkokammo ½
Emetofobia = oksentamisen pelko
Entomofobia = hyönteiskammo
Eremofobia = yksin jäämisen pelko
Fengofobia = päivänvalon pelko ½
Fobofobia = pelkäämisen pelko
Fonofobia = melupelko
Fotangiofobia = valon aiheuttaman silmäkivun pelko
Glossofobia = yleisön edessä puhumisen pelko
Gephyrofobia = siltojen ylityskammo
Harpaksofobia = ryöstäjien pelko
Heliofobia = auringonvalokammo ½
Hematofobia = verikammo
Herpetofobia = matelijakammo ½
Homiklofobia = sumukammo
Hypengyofobia = vastuun pelko
Hypnofobia = unen pelko ½
Hypokondria= sairauksien pelko ½
Hypsofobia = korkean paikankammo
Iatrofobia = lääkärille-meno-kammo
Iofobia = myrkkykammo
Karsinomatofobia = syövän pelko
Kardiofobia = sydäntautien pelko
Kenofobia = tyhjä huone-kammo
Klaustrofobia = ahtaanpaikan kammo, suljettujen tilojen pelko
Kleptofobia = varastamisen pelko
Klimakofobia = portaissa kaatumisen pelko
Kremnofobia = jyrkännekammo
Ksylofobia = metsäkammo ½
Lygofobia = pimeänpelko
Lyssofobia = hulluksitulemisen pelko
Mastigofobia = ruoskimiskammo
Mekanofobia = koneiden pelko ½
Merintofobia = sidotuksi tulemisen pelko
Monofobia = yksinäisyyden pelko
Neofobia = uusien asioiden pelko ½
Nukleomitafobia = ydinaseiden pelko
Ofiofobia = käärmekammo
Oftalmofobia = tuijotetuksi tulemisen pelko
Oklofobia = tungoksen pelko
Oneirofobia = unikammo
Osmofobia = hajukammo
Pediofobia = nukkejen pelko
Pnigofobia = tukehtumisen pelko
Ponofobia = uupumuksen pelko
Potamofobia = joet ja juokseva vesi kammo
Psykofobia = mielen pelko ½
Pupafobia = käsinukkejen tai sätkynukkejen pelko
Pyrofobia = tulikammo
Rhabdofobia = hakatuksi tulemisen pelko
Rigofobia = kylmyyskammo
Sitofobia = ruokakammo ½
Skiafobia = varjokammo
Skopofobia = katsottuna-olemis-kammo
Symofobia = meren vellonnan pelko
Tanatofobia = kuolemanpelko
Taphefobia = elävältä hautaamisen pelko
Teratofobia = hirviöiden pelko
Termofobia = kuumuuden pelko
Traumatofobia = onnettomuuksien pelko
Trypanofobia = rokotuskammo
Vermifobia = matokammo
Näistä tummennetuista selitän sen verran, että Androfobia johtuu huonoista kokemuksista toisen sukupuolen vuoksi. En kestä edes sitä, että mies halaa minua tai mitään vastaavaa, se ahdistaa. Isänkin kanssa se todellakin riippuu tilanteesta. Olen halannut häntä vain kerran yhdeksään vuoteen. Voin puhua miehille, mutten luota kuin yhteen ainoaan tällä maapallolla ja se ei ole isäni. Araknofobia ja Apifobia: Kiljun jos näen hämähäkin tai minkään pörriäisen. Kerran näin ison vihreän hämähäkin ja hyvä etten pyörtynyt... En voi olla edes samassa huoneessa hämähäkin kanssa, saati sitten ampiaisen... Jos näen ampiaisen, juoksen henkeni edestä karkuun ja toivon ettei se seuraa. Ahdistavaa. Autofobia: Pelkään itseäni. Mieltäni, ajatuksiani, mielihalujani, tapojani toimia, pakkomielteitäni... Jopa omaa peilikuvaani huonoina hetkinä. Vaikka kuinka revin hiuksiani, en saa itseäni ja ääniä pääni sisällä rauhoittumaan... Eremofobia: Teen kaikkeni, etten jäisi yksin. En halua olla yksin, en enää ikinä... Se on niin kamalaa. Olen saanut traumat täysin yksin olemisesta. Siltikään en päästä kuin pari hyvää ystävää ja kaveria oikeasti lähelleni. Hmm. Hypsofobia: Kaikki korkeat paikat. Jopa keittiönjakkaralla seisominen pelottaa. Ajatelkaapa kun olen ollut Näsinneulassa tai laivankannella, en ikinä katso alas. Klaustrofobia: Tämä on yksi kaikista pahimmista. Suljettu huone tai ahdas paikka. Osastolla oli kamalaa kun ovissa oli lukot. Nuorisokodissakin ahdistaa toisinaan kun ikkunoissa on lukot. Onneksi ei sentään oman huoneen ovessa... Saan paniikin jos joudun ahtaaseen ruuhkabussiin tai tiiviiseen väkijoukkoon. En edes uskalla ryömiä sängyn alle... Lygofobia: Pelkään päivänvaloa, mutta huoneessani on oltava edes yölamppu päällä. Täysin pimeässä oloni on tuskallinen ja näen kaikkea mielikuvituksestani. Joka yö työpöydän lamppu on päällä, mutta sälekaihtimeni ovat aina suljetut (ellei hoitaja niitä päätä avata...) Minua ahdistaa kun aurinkolasini on rikki... Ofiofobia: Käärmeet. En kestä. Pyrofobia: En edes uskalla sytyttää tulitikkua ja saan paniikin jos se sytytetään kasvojeni lähellä. En ole vielä kertaakaan sytyttänyt kaasupoltinta kemiantunneilla.
Olen hankala ihminen.
Kävin aamulla terveydenhoitajalla sopimassa terveystarkastuksesta. Hän mittasi painoni ja pituuteni... Olen ilmeisesti viimeksi mitannut väärin... 167,8cm/56,8kg OLEN LIHONUT. Itkettää, oikeasti. Miten saisin painoni takaisin edes 55 kiloon? Ihannepainoni tietenkin olisi 49kg... Olen niin toivoton laiskimus, etten ikinä saa itseäni siihen. Hävettää niin paljon. Lisäksi terveydenhoitaja olisi ottanut hemoglobiinin, mutta kieltäydyin kaamea teräkammoni vuoksi. Olin melkein paniikissa. Suurta ironiaa että kun oikeasti on paha olla ja tahdon pois, retkahdan naarmuttamiseen, joskus viiltämään ja silti pelkään pientä nipistävää kipua kun sormenpäästä otetaan pieni näyte... Naurettavaa. Toisaalta olen säästynyt suuremmilta jäljiltä.
Listasin tähän kaikki pelot, jotka koen itselläni olevan (kopioin listan ja poistin kaikki, joita en koe omaavani) Niitä on paljon, tiedän... Ja tosiaan tarkoitan että oikeasti kammoan ja inhoan. Ne joiden kohdalla on ½-merkki, ovat lievempiä tai vain osittain, lisäksi alleviivasin pahimmat ja tummensin kaikista pahimmat, jotka saattavat aiheuttaa paniikkikohtauksen. Ajatelkaa miten vaikeaa elämä voi olla näiden kanssa, aika inhottavaa. (jotkut noista saattavat olla kahteen kertaan eri nimillä.)
Agorafobia = aukeiden/julkisten paikkojen pelko/torikammo/yksin liikkumiskammo
Aikmofobia = terävän kammo, pistävien esineiden pelko
Akarofobia = punkkikammo
Akrofobia = korkean paikan kammo
Algofobia = kivun pelko
Androfobia = mieskammo
Anginofobia = kipeä kurkku-kammo
Antlofobia = tulvakammo
Antrofobia = ihmiskammo
Apifobia = ampiaiskammo
Araknofobia = hämähäkkikammo
Astrafobia = ukkosen ja salamoinnin pelko
Ataksiofobia = epäjärjestyskammo
Atelofobia = epätäydellisyyden pelko
Atykifobia = epäonnistumisen pelko
Autofobia = omaan itseensä kohdistuva pelko
Automatonofobia = vatsastapuhujan nukkejen, vahanukkejen
ym. elottomien, ihmistä esittävien olentojen pelko
Bathofobia = syvyyspelko
Belonofobia = neulakammo
Bromidrosifobia = pahalta haisemisen pelko
Brontofobia = ukkoskammo
Dementofobia = hulluksi tulemisen pelko
Demofobia = väkijoukkojen pelko
Dikefobia = oikeustoimipelko
Diploafobia = kahtenanäkemisen pelko
Domatofobia = kotikammo ½
Dystychifobia = onnettomuuksien pelko
Eklesiafobia = kirkkokammo ½
Emetofobia = oksentamisen pelko
Entomofobia = hyönteiskammo
Eremofobia = yksin jäämisen pelko
Fengofobia = päivänvalon pelko ½
Fobofobia = pelkäämisen pelko
Fonofobia = melupelko
Fotangiofobia = valon aiheuttaman silmäkivun pelko
Glossofobia = yleisön edessä puhumisen pelko
Gephyrofobia = siltojen ylityskammo
Harpaksofobia = ryöstäjien pelko
Heliofobia = auringonvalokammo ½
Hematofobia = verikammo
Herpetofobia = matelijakammo ½
Homiklofobia = sumukammo
Hypengyofobia = vastuun pelko
Hypnofobia = unen pelko ½
Hypokondria= sairauksien pelko ½
Hypsofobia = korkean paikankammo
Iatrofobia = lääkärille-meno-kammo
Iofobia = myrkkykammo
Karsinomatofobia = syövän pelko
Kardiofobia = sydäntautien pelko
Kenofobia = tyhjä huone-kammo
Klaustrofobia = ahtaanpaikan kammo, suljettujen tilojen pelko
Kleptofobia = varastamisen pelko
Klimakofobia = portaissa kaatumisen pelko
Kremnofobia = jyrkännekammo
Ksylofobia = metsäkammo ½
Lygofobia = pimeänpelko
Lyssofobia = hulluksitulemisen pelko
Mastigofobia = ruoskimiskammo
Mekanofobia = koneiden pelko ½
Merintofobia = sidotuksi tulemisen pelko
Monofobia = yksinäisyyden pelko
Neofobia = uusien asioiden pelko ½
Nukleomitafobia = ydinaseiden pelko
Ofiofobia = käärmekammo
Oftalmofobia = tuijotetuksi tulemisen pelko
Oklofobia = tungoksen pelko
Oneirofobia = unikammo
Osmofobia = hajukammo
Pediofobia = nukkejen pelko
Pnigofobia = tukehtumisen pelko
Ponofobia = uupumuksen pelko
Potamofobia = joet ja juokseva vesi kammo
Psykofobia = mielen pelko ½
Pupafobia = käsinukkejen tai sätkynukkejen pelko
Pyrofobia = tulikammo
Rhabdofobia = hakatuksi tulemisen pelko
Rigofobia = kylmyyskammo
Sitofobia = ruokakammo ½
Skiafobia = varjokammo
Skopofobia = katsottuna-olemis-kammo
Symofobia = meren vellonnan pelko
Tanatofobia = kuolemanpelko
Taphefobia = elävältä hautaamisen pelko
Teratofobia = hirviöiden pelko
Termofobia = kuumuuden pelko
Traumatofobia = onnettomuuksien pelko
Trypanofobia = rokotuskammo
Vermifobia = matokammo
Näistä tummennetuista selitän sen verran, että Androfobia johtuu huonoista kokemuksista toisen sukupuolen vuoksi. En kestä edes sitä, että mies halaa minua tai mitään vastaavaa, se ahdistaa. Isänkin kanssa se todellakin riippuu tilanteesta. Olen halannut häntä vain kerran yhdeksään vuoteen. Voin puhua miehille, mutten luota kuin yhteen ainoaan tällä maapallolla ja se ei ole isäni. Araknofobia ja Apifobia: Kiljun jos näen hämähäkin tai minkään pörriäisen. Kerran näin ison vihreän hämähäkin ja hyvä etten pyörtynyt... En voi olla edes samassa huoneessa hämähäkin kanssa, saati sitten ampiaisen... Jos näen ampiaisen, juoksen henkeni edestä karkuun ja toivon ettei se seuraa. Ahdistavaa. Autofobia: Pelkään itseäni. Mieltäni, ajatuksiani, mielihalujani, tapojani toimia, pakkomielteitäni... Jopa omaa peilikuvaani huonoina hetkinä. Vaikka kuinka revin hiuksiani, en saa itseäni ja ääniä pääni sisällä rauhoittumaan... Eremofobia: Teen kaikkeni, etten jäisi yksin. En halua olla yksin, en enää ikinä... Se on niin kamalaa. Olen saanut traumat täysin yksin olemisesta. Siltikään en päästä kuin pari hyvää ystävää ja kaveria oikeasti lähelleni. Hmm. Hypsofobia: Kaikki korkeat paikat. Jopa keittiönjakkaralla seisominen pelottaa. Ajatelkaapa kun olen ollut Näsinneulassa tai laivankannella, en ikinä katso alas. Klaustrofobia: Tämä on yksi kaikista pahimmista. Suljettu huone tai ahdas paikka. Osastolla oli kamalaa kun ovissa oli lukot. Nuorisokodissakin ahdistaa toisinaan kun ikkunoissa on lukot. Onneksi ei sentään oman huoneen ovessa... Saan paniikin jos joudun ahtaaseen ruuhkabussiin tai tiiviiseen väkijoukkoon. En edes uskalla ryömiä sängyn alle... Lygofobia: Pelkään päivänvaloa, mutta huoneessani on oltava edes yölamppu päällä. Täysin pimeässä oloni on tuskallinen ja näen kaikkea mielikuvituksestani. Joka yö työpöydän lamppu on päällä, mutta sälekaihtimeni ovat aina suljetut (ellei hoitaja niitä päätä avata...) Minua ahdistaa kun aurinkolasini on rikki... Ofiofobia: Käärmeet. En kestä. Pyrofobia: En edes uskalla sytyttää tulitikkua ja saan paniikin jos se sytytetään kasvojeni lähellä. En ole vielä kertaakaan sytyttänyt kaasupoltinta kemiantunneilla.
Olen hankala ihminen.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Piilossa
Mainitsinko kenties, että heräsin tänään 04.00 enkä saanut enää unta, vaikka kuinka yritin. Varttitunnin välein heräsin ja istuin sänkyni laidalla hiljaa. Olo on nyttenkin turta, minua väsyttää. 5 tunnin yöunet ei paljoa auta... En saanut siis unta aamuneljän jälkeen ja päätin mennä puolitoista tuntia aikaisemmin kouluun, ollakseni tietokoneella. Nuorisokodissa vain olisi ahdistanut.
Milloin pääsen näistä levottomista öistä? Haluan niistä eroon, haluan edes nukkua hyvin... Kohta pitää varmaan jälleen etsiä unilääke psykiatrisen lääkärin kanssa... En pidä lääkkeistä.
Vatsaan koskee, mutta minä en huomioi nälkääni. Tästä lähtien 200kcl, välipäivä, 300kcl, välipäivä, 400kcl, välipäivä, 500kcl, välipäivä ja jälleen 200kcl ja ketju jatkuu näin. Jos menee enemmän, lisään myös liikuntaa. Kiitos ystävälleni joka kertoi tuon vinkin. ♥
Olen minäkin hyvä ihminen kun pahoitin eilen hyvän ystäväni mielen. Hyi Aurora, olet typerä! Ja kaverilleni haluaisin sanoa pari sanaa. Se, että hän sanoo minua hyväksi kaveriksi, tarkoittaa sitä ettei hän tiedä minusta yhtä kahdeksasosaakaan.
Voisinpa tosiaan mennä piiloon ihmisiltä ja päivänvalolta, minä niin toivoisin voivani paeta kaikkea... Haluan pois täältä... Missä on minun kotini? Minun sydämeni on R:n luona, ehkä siellä myös on kotini?
Kertoisipa joku minulle...
Milloin pääsen näistä levottomista öistä? Haluan niistä eroon, haluan edes nukkua hyvin... Kohta pitää varmaan jälleen etsiä unilääke psykiatrisen lääkärin kanssa... En pidä lääkkeistä.
Vatsaan koskee, mutta minä en huomioi nälkääni. Tästä lähtien 200kcl, välipäivä, 300kcl, välipäivä, 400kcl, välipäivä, 500kcl, välipäivä ja jälleen 200kcl ja ketju jatkuu näin. Jos menee enemmän, lisään myös liikuntaa. Kiitos ystävälleni joka kertoi tuon vinkin. ♥
Olen minäkin hyvä ihminen kun pahoitin eilen hyvän ystäväni mielen. Hyi Aurora, olet typerä! Ja kaverilleni haluaisin sanoa pari sanaa. Se, että hän sanoo minua hyväksi kaveriksi, tarkoittaa sitä ettei hän tiedä minusta yhtä kahdeksasosaakaan.
Voisinpa tosiaan mennä piiloon ihmisiltä ja päivänvalolta, minä niin toivoisin voivani paeta kaikkea... Haluan pois täältä... Missä on minun kotini? Minun sydämeni on R:n luona, ehkä siellä myös on kotini?
Kertoisipa joku minulle...
 |
| Iloinen ja laiha. Minäkin haluan olla. |
Tuhma lapsi, nyt saat rangaistuksen
Yksikään hoitaja ei saanut tietää, vaikka olin sen 51 tuntia syömättä. Iltaruoalle oli kuitenkin pakko mennä. 3 pientä lihapullaa, yksi peruna, vähän salaattia, puoli lasia rasvatonta maitoa.
Minä yritin oksentaa. Voi minua hävetti niin... Mutten osannut oksentaa. Ruoka velloi vatsassani ja tunsin suunnattoman pahaa oloa... Pian löysinkin itseni peilin edestä tekemästä x-hyppyjä ainakin 200. Oloni ei silti helpottanut milläänlailla.
Hävettää...
Mikä minua vaivaa?
En jaksa tätä. En oikeasti jaksa. Minulle ei anneta vastauksia kymmeniin kysymyksiini ja olen aivan pulassa. Ystäväni eivät osaa enää lohduttaa ja pahoittelevat sitä. Kyllähän he vähän auttavat, N sai minut nauramaan vähän. Silti istuin pimeässä huoneessani sängyllä ja raavin itseäni pinseteillä pohkeeseen. Pieniä naarmuja vain, ei verta, ei mitään tarpeeksi terävää.
Mutta minä kuristin. Minä kuristin itseäni ketjulla ja tunsin painetta aivoissani. Pahasta olostani kertoi vain pieni haalea punainen painauma kaulani ympärillä.
Anteeksi rakas, en osaa edes pitää lupauksiani vaikka kuinka vannoin, anteeksi. Ei tästä tule mitään. Eilen olisi pitänyt pestä pyykkiä, sitäkään en tehnyt. En jaksanut. Tänään on pakko, vaikka tiedän että yksi nuorista suuttuu, onhan hänen pyykkipäivänsä, ei minun. Olisi pitänyt eilen, mutta en jaksanut.
Minulla ei ole rahaa. Olen tuhlannut kaikki 50 euroa ostamalla puheaikaa, minun on saatava pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Konekielto tänään. Hoitaja suuttui kun olin lintsannut, rangaistukseksi en pääse tänään tietokoneelle, mikä tarkoittaa yksinäistäkin yksinäisempiä hetkiä ja saldon tuhlaamista, syömättömyyttä ja piirtämistä. Tosin tänään on tyttöjen siivouspäivä ja on pakko siivota. Minun on päästävä perjantaina Helsinkiin, jotta näkisin R:n.
Minulla on ikävä...
Minä yritin oksentaa. Voi minua hävetti niin... Mutten osannut oksentaa. Ruoka velloi vatsassani ja tunsin suunnattoman pahaa oloa... Pian löysinkin itseni peilin edestä tekemästä x-hyppyjä ainakin 200. Oloni ei silti helpottanut milläänlailla.
Hävettää...
Mikä minua vaivaa?
En jaksa tätä. En oikeasti jaksa. Minulle ei anneta vastauksia kymmeniin kysymyksiini ja olen aivan pulassa. Ystäväni eivät osaa enää lohduttaa ja pahoittelevat sitä. Kyllähän he vähän auttavat, N sai minut nauramaan vähän. Silti istuin pimeässä huoneessani sängyllä ja raavin itseäni pinseteillä pohkeeseen. Pieniä naarmuja vain, ei verta, ei mitään tarpeeksi terävää.
Mutta minä kuristin. Minä kuristin itseäni ketjulla ja tunsin painetta aivoissani. Pahasta olostani kertoi vain pieni haalea punainen painauma kaulani ympärillä.
Anteeksi rakas, en osaa edes pitää lupauksiani vaikka kuinka vannoin, anteeksi. Ei tästä tule mitään. Eilen olisi pitänyt pestä pyykkiä, sitäkään en tehnyt. En jaksanut. Tänään on pakko, vaikka tiedän että yksi nuorista suuttuu, onhan hänen pyykkipäivänsä, ei minun. Olisi pitänyt eilen, mutta en jaksanut.
Minulla ei ole rahaa. Olen tuhlannut kaikki 50 euroa ostamalla puheaikaa, minun on saatava pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Konekielto tänään. Hoitaja suuttui kun olin lintsannut, rangaistukseksi en pääse tänään tietokoneelle, mikä tarkoittaa yksinäistäkin yksinäisempiä hetkiä ja saldon tuhlaamista, syömättömyyttä ja piirtämistä. Tosin tänään on tyttöjen siivouspäivä ja on pakko siivota. Minun on päästävä perjantaina Helsinkiin, jotta näkisin R:n.
Minulla on ikävä...
Sumeneva maailma
Kun minä olen takaisin nuorisokodissa, kello on 16:30 ja olen ollut yli 50 tuntia syömättä. Tämä on hulluutta, mutten tiedä toista tapaa purkaa ahdistusta.
Päätä särkee, huimaa, oksettaa, itkettää, väsyttää.
Kaksi lintsattua tuntia tänään, jee. Hoitajani tulee olemaan iloinen kun huomaa. Toisaalta en halua syödä, toisaalta haluan. Saan mielihyvää tästä näläntunteesta, hah mikä masokisti olenkaan.
Tiedättekö kuinka vaikeaa on pitää lupauksia, varsinkaan jos olet luvannut hyvälle ystävällesi jotain? Liian vaikeaa. Olen luvannut etten satuta itseäni. Koko ajan hirveä himo etsiä jotain terävää tai kiertää ketjua kaulan ympäri edes hetkeksi. Voi minä tahdon tuntea kipua ja kaipaan sitä, vaikkakin pelkään ja kammoan sitä. On tämäkin ristiriita.
Bussini meni jo ja seuraava tulee puolentunnin kuluttua. Ei ole ruokaa, joten en myöskään voi syödä mitään. Paastoni jatkuu. Nuorisokodissa syön ihan vähän, ennen kuin pyörryn. Siitä ei mitään tule jos menetän tajuni, mutta tuskin niin tapahtuu. Minua pelottaa... Jos syötyäni yritän oksentaa. Olen yrittänyt monesti, enkä ole onnistunut nyt jos onnistuisin olisin pahassa pulassa, todella pahassa pulassa.
Mutta olenhan minä muutenkin?
Ulkona on kylmä, sydämessäni asuva kylmyys ei poistu. Tahdon tuntea empatiaa muita kohtaan, totta kai tunnenkin, mutta vain vähän. Aivan kuin olisin tyhjä ja hauras. Kuin joku voisi rikkoa minut kosketuksella.
Ehkä olenkin lasia.
Painavaa lasia. Nuorisokodissa ei ole vaakaa. Ahdistavaa. Olen tottunut käymään vaa'alla joka aamu ja nyt siihen ei ole ollut mahdollisuutta neljään kuukauteen, paitsi kotilomilla.
55, 56, 57, 55, 56, 55...
Aina nuo numerot hyppivät. Tahdon olla noita numeroita pienempi. Mittasin eilen itseni kauttaaltaan. Säälittävää, tiedän, mutta halusin. Tämä on jo pelottavaa ja psykologianikin huolettaa suhteeni ruokaan. Lisäksi hän sanoi että ajattelen paljon kuolemaa. Ajateltuani omaa kuolemaani ties kuinka kauan, en pääse siitä ajatuksesta. Haluan ja en halua kuolla...
Minä en vain voi sille mitään.
En osaa korjata mieltäni, en toiveitani, en unelmiani. Osaisinko korjata vartaloani? Että olisin edes ulkoisesti kaunis... En tiedä, minä en tosiaan tiedä. Olen vajoamassa aina vain syvemmälle, kohta en enää pääse pois. Tunnen oloni raskaaksi, kehoni on raskas, minä olen raskas. Painava.
En tiedä mitä tehdä. Maailma katoaa ympäriltäni ja upottaudun omaan utopiaani. Jonnekin paljon parempaan.
Apua.
Päätä särkee, huimaa, oksettaa, itkettää, väsyttää.
Kaksi lintsattua tuntia tänään, jee. Hoitajani tulee olemaan iloinen kun huomaa. Toisaalta en halua syödä, toisaalta haluan. Saan mielihyvää tästä näläntunteesta, hah mikä masokisti olenkaan.
Tiedättekö kuinka vaikeaa on pitää lupauksia, varsinkaan jos olet luvannut hyvälle ystävällesi jotain? Liian vaikeaa. Olen luvannut etten satuta itseäni. Koko ajan hirveä himo etsiä jotain terävää tai kiertää ketjua kaulan ympäri edes hetkeksi. Voi minä tahdon tuntea kipua ja kaipaan sitä, vaikkakin pelkään ja kammoan sitä. On tämäkin ristiriita.
Bussini meni jo ja seuraava tulee puolentunnin kuluttua. Ei ole ruokaa, joten en myöskään voi syödä mitään. Paastoni jatkuu. Nuorisokodissa syön ihan vähän, ennen kuin pyörryn. Siitä ei mitään tule jos menetän tajuni, mutta tuskin niin tapahtuu. Minua pelottaa... Jos syötyäni yritän oksentaa. Olen yrittänyt monesti, enkä ole onnistunut nyt jos onnistuisin olisin pahassa pulassa, todella pahassa pulassa.
Mutta olenhan minä muutenkin?
Ulkona on kylmä, sydämessäni asuva kylmyys ei poistu. Tahdon tuntea empatiaa muita kohtaan, totta kai tunnenkin, mutta vain vähän. Aivan kuin olisin tyhjä ja hauras. Kuin joku voisi rikkoa minut kosketuksella.
Ehkä olenkin lasia.
Painavaa lasia. Nuorisokodissa ei ole vaakaa. Ahdistavaa. Olen tottunut käymään vaa'alla joka aamu ja nyt siihen ei ole ollut mahdollisuutta neljään kuukauteen, paitsi kotilomilla.
55, 56, 57, 55, 56, 55...
Aina nuo numerot hyppivät. Tahdon olla noita numeroita pienempi. Mittasin eilen itseni kauttaaltaan. Säälittävää, tiedän, mutta halusin. Tämä on jo pelottavaa ja psykologianikin huolettaa suhteeni ruokaan. Lisäksi hän sanoi että ajattelen paljon kuolemaa. Ajateltuani omaa kuolemaani ties kuinka kauan, en pääse siitä ajatuksesta. Haluan ja en halua kuolla...
Minä en vain voi sille mitään.
En osaa korjata mieltäni, en toiveitani, en unelmiani. Osaisinko korjata vartaloani? Että olisin edes ulkoisesti kaunis... En tiedä, minä en tosiaan tiedä. Olen vajoamassa aina vain syvemmälle, kohta en enää pääse pois. Tunnen oloni raskaaksi, kehoni on raskas, minä olen raskas. Painava.
En tiedä mitä tehdä. Maailma katoaa ympäriltäni ja upottaudun omaan utopiaani. Jonnekin paljon parempaan.
Apua.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Syyllisyys
Herään aamulla noin 6:30. Nousen hitaasti ylös ja meinaan heti pyörtyä. Oksettaa. Katson kelloon ja aivoni rekisteröivät asian, joka ihme kyllä saa minut hymyilemään. 40 tuntia syömättä enkä tunne nälkää. Minulla on kamala jano ja kurkkuni tuntuu hiomapaperilta. Vuodatan pari kyyneltä ja yritän uudelleen nousta ylös. Kiedon pyyhkeen alastoman vartaloni ympärille ja hiivin alakertaan. Käyn kysymässä hoitajalta, voinko mennä suihkuun. Luvan saatuani lukkiudun puoleksi tunniksi kylpyhuoneeseen ja pesen tuskanhien pois. Puolen tunnin kuluttua tunnen oloni puhtaammaksi ja raikkaammaksi. Nälkä ei tunnu missään. Puen päälleni ja meikkaan itseni oikein sieväksi, ehkä joku muu pitäisi minusta niin. Meikillä minä peitän tummat silmänaluseni, melatoniini ei tietenkään pidä minua unessa, se vain väsyttää.
Kuinka monta tuhatta levotonta yötä olenkaan elämässäni viettänyt...
Istun sängylläni siihen asti kun on aika lähteä bussipysäkille. Laskeudun alakertaan puolityhjän laukkuni kanssa. En minä oppikirjoja mukanani kanna. Oma hoitajani ei epäile mitään kun tekohymyn kanssa ilmoitan syöväni koulussa enkä syö mitään, vaikka tarjolla olisi hedelmäsalaattiakin. Täytän juomapulloni laimealla sekamehulla ja puen ulkovaatteet päälleni. Hetken päästä olenkin jo nuorisokodin lukkojen ulkopuolella ja juoksen bussipysäkille. Vähän liikuntaa. Hengästyn ja tunnen kuinka sydän hakkaa. Minua pyörryttää. Istun bussiin ja kuuntelen koko matkan musiikkia. Luulen että puhelimeni soi, kuulin sen soittoäänen varmasti. Viestiääneni, the GazettEn PEOPLE ERROR soi korvissani, ei puhelimessani. Huokaisen. Kuulen itkua ja katselen ympärilleni. Ei mitään. Tätäkö tämä on ja tulee olemaan.
Nyt istun koulussa ja purkaan mieltäni tänne vaikka minun kuuluisi olla terveystiedon tunnilla kuuntelemassa opettajaa. En tee sitä, en pysty.
Miksi elämä on näin vaikeaa?
R:llä ei mene hyvin. En osaa auttaa rakastani, en edes piristää kunnolla.
Onko minusta mihinkään?
Tunnen syyllisyyttä kaikesta.
Kuinka monta tuhatta levotonta yötä olenkaan elämässäni viettänyt...
Istun sängylläni siihen asti kun on aika lähteä bussipysäkille. Laskeudun alakertaan puolityhjän laukkuni kanssa. En minä oppikirjoja mukanani kanna. Oma hoitajani ei epäile mitään kun tekohymyn kanssa ilmoitan syöväni koulussa enkä syö mitään, vaikka tarjolla olisi hedelmäsalaattiakin. Täytän juomapulloni laimealla sekamehulla ja puen ulkovaatteet päälleni. Hetken päästä olenkin jo nuorisokodin lukkojen ulkopuolella ja juoksen bussipysäkille. Vähän liikuntaa. Hengästyn ja tunnen kuinka sydän hakkaa. Minua pyörryttää. Istun bussiin ja kuuntelen koko matkan musiikkia. Luulen että puhelimeni soi, kuulin sen soittoäänen varmasti. Viestiääneni, the GazettEn PEOPLE ERROR soi korvissani, ei puhelimessani. Huokaisen. Kuulen itkua ja katselen ympärilleni. Ei mitään. Tätäkö tämä on ja tulee olemaan.
Nyt istun koulussa ja purkaan mieltäni tänne vaikka minun kuuluisi olla terveystiedon tunnilla kuuntelemassa opettajaa. En tee sitä, en pysty.
Miksi elämä on näin vaikeaa?
R:llä ei mene hyvin. En osaa auttaa rakastani, en edes piristää kunnolla.
Onko minusta mihinkään?
Tunnen syyllisyyttä kaikesta.
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Mustetahrat kertovat
Tänään oli psykologisen tutkimuksen viimeinen osa.
Mustetahroja.
Ne olivat kamalia, ahdistavia ja synkkiä. Silti minä pidin niistä. Ne ovat kuin minä.
Salaa hymyilen mielessäni, jo 26 tuntia syömättä. Olen juonut vain mehua. Nautin tästä näläntunteesta niin paljon... Vai onko minulla edes nälkä? Entä jos kuvittelenkin kaiken. Entä jos en ole tässä vaan jossain muualla. Kuka minua ohjailee, mikä on kaiken tarkoitus. Tiedän ettei minun tarkoitukseni ole mitään suurta, tahdon olla pieni ja herkkä. Tahdon parantaa maailmaa hennolla kosketuksella.
Sain äidinkielen ainekirjoituksesta 10- perfektionistina se miinus inhottaa, mutta toisaalta olen ihan tyytyväinen. Onnistuin jossakin ja minä itkin sitä tarinaa kirjoittaessa. Tuntui hyvältä saada positiivista palautetta pitkästä aikaa. Minua sanotaan lahjakkaaksi, mutten enää tiedosta edes taitojani.
En rakasta itseäni millään lailla.
Tänään minä romahdin psykologilla. Minä itkin pitkästä aikaa toisten nähden. Kuinka minusta tuntuu, etten tunne enää todellista myötätuntoa, vaikka haluaisin tukea ihmisiä. Kuinka haluan halata, mutten todellisuudessa tunne mitään. Vaikka haluaisin.
Minua kuvottaa ajatus miehistä. Luulen saavani paniikkikohtauksen jos joku mies halaa minua. Toinen sukupuoli kuvottaa ja pelottaa minua.
Pelkään päivänvaloa ulkona, tahtoisin vain jäädä nurkkaani pimeään. Pois ulkomaailmasta, pois sosiaalisista tilanteista, pois ihmisten katseiden alta.
Minä pelkään tulevaisuutta enkä ole enää varma suunnitelmistani. En yhtään. En halua taidelukioon, sillä tiedän etten jaksa opiskella tai olla muiden kanssa.
Olisinpa vapaa...
Nuorisokoti ei ymmärrä minua. Minä hymyilen hoitajille tekohymyä.
"Kyllä minä söin tänään koulussa, joo söin pikkusiskoni luona."
He eivät kysele mitään, hymyilevät vain. "No sehän on hyvä."
Kysyn nyt kysymyksen joka painaa mieltäni.
Olenko typerä ja säälittävä, kun harkitsen vakavasti meneväni vapaaehtoisesti muutamaksi viikoksi osastolle? Huomasin nimittäin yhden asian. Se on minulle kuin turvapaikka.
Ainoa paikka, jossa saan olla juuri niin hento ja herkkä kuin haluan, koskettaa hellästi pöydänkulmaa vain koska halusin koskettaa sitä. Olla A:n kanssa ja katsella ulos ikkunasta ilman että kukaan kysyy.
Minä haluan olla minä.
Mustetahroja.
Ne olivat kamalia, ahdistavia ja synkkiä. Silti minä pidin niistä. Ne ovat kuin minä.
Salaa hymyilen mielessäni, jo 26 tuntia syömättä. Olen juonut vain mehua. Nautin tästä näläntunteesta niin paljon... Vai onko minulla edes nälkä? Entä jos kuvittelenkin kaiken. Entä jos en ole tässä vaan jossain muualla. Kuka minua ohjailee, mikä on kaiken tarkoitus. Tiedän ettei minun tarkoitukseni ole mitään suurta, tahdon olla pieni ja herkkä. Tahdon parantaa maailmaa hennolla kosketuksella.
Sain äidinkielen ainekirjoituksesta 10- perfektionistina se miinus inhottaa, mutta toisaalta olen ihan tyytyväinen. Onnistuin jossakin ja minä itkin sitä tarinaa kirjoittaessa. Tuntui hyvältä saada positiivista palautetta pitkästä aikaa. Minua sanotaan lahjakkaaksi, mutten enää tiedosta edes taitojani.
En rakasta itseäni millään lailla.
Tänään minä romahdin psykologilla. Minä itkin pitkästä aikaa toisten nähden. Kuinka minusta tuntuu, etten tunne enää todellista myötätuntoa, vaikka haluaisin tukea ihmisiä. Kuinka haluan halata, mutten todellisuudessa tunne mitään. Vaikka haluaisin.
Minua kuvottaa ajatus miehistä. Luulen saavani paniikkikohtauksen jos joku mies halaa minua. Toinen sukupuoli kuvottaa ja pelottaa minua.
Pelkään päivänvaloa ulkona, tahtoisin vain jäädä nurkkaani pimeään. Pois ulkomaailmasta, pois sosiaalisista tilanteista, pois ihmisten katseiden alta.
Minä pelkään tulevaisuutta enkä ole enää varma suunnitelmistani. En yhtään. En halua taidelukioon, sillä tiedän etten jaksa opiskella tai olla muiden kanssa.
Olisinpa vapaa...
Nuorisokoti ei ymmärrä minua. Minä hymyilen hoitajille tekohymyä.
"Kyllä minä söin tänään koulussa, joo söin pikkusiskoni luona."
He eivät kysele mitään, hymyilevät vain. "No sehän on hyvä."
Kysyn nyt kysymyksen joka painaa mieltäni.
Olenko typerä ja säälittävä, kun harkitsen vakavasti meneväni vapaaehtoisesti muutamaksi viikoksi osastolle? Huomasin nimittäin yhden asian. Se on minulle kuin turvapaikka.
Ainoa paikka, jossa saan olla juuri niin hento ja herkkä kuin haluan, koskettaa hellästi pöydänkulmaa vain koska halusin koskettaa sitä. Olla A:n kanssa ja katsella ulos ikkunasta ilman että kukaan kysyy.
Minä haluan olla minä.
Idästä helvettiin...
Katson tätä tietokoneen näyttöä ja huokaisen. Olen koulussa ja tämä on 23. luvaton poissaolo, muuten kaikkia merkintöjä onkin jo 80 tammikuulta lähtien.
Tänään on psykologi... Ja psykologisen tutkimuksen viimeinen osa. Saadaanko viimein selville, mikä minua vaivaa? Miksi kuulen mitä muut eivät ja miksi pelkään ihmisiä ja itseäni? Tämä on niin vaikeaa...
Näen R:n lauantaina. Se saa minut hymyilemään ja odottamaan lauantaita enemmän kuin mitään.
Ei tässä viikossa mitään muuta hyvää ole.
Aloitin paastoamisen. Tänään en syö vaikka kuinka pakotettaisiin. Ajatuskin eilisestä oksettaa. 4 Kismet-patukkaa... Minua hävettää ja oksettaa. Houkutus oli liian suuri ja nyt hävettää...
Yli tuhat kaloria... En halua edes ajatella...
Hävettää niin paljon... Kamalan syyllinen olo...
Miksi istun tässä kirjoittamassa enkä ole kilttinä oppilaana biologian tunnilla? En pysty... Pitää pitää kulisseja perjantaihin asti, vaikka tiedänkin että A moittii minua kun huomaa merkinnän wilmassa...
Se viime äidinkielen tunti oli kamala... Kuulutin omaa tyhmyyttäni koko luokalle olevani lesbo. He nauroivat, eiväthän he muutenkaan pidä minusta... Jätin jälleen yhden liikuntatunnin pois viime perjantaina. En halua nähdä niiden tyttöjen ylimielisiä katseita. He ovat laihoja ja kauniita... Elämäniloisia ja he nauravat. Minä olen kateellinen heille... Ja he katsovat minua ilmeellä 'katso, olemme täydellisiä, polvistu jalkojemme juureen!' ja minä teen niin, koska olen epävarma, heikko ja nöyrä. Minuun sattuu niin paljon eikä kukaan voi ymmärtää millaista se on. Ei edes äiti, sillä minun kipuni on minun kipuni.
Minua surettaa... R:lläkään ei kaikki ole hyvin. Hänen äitinsä on hirveä... En ymmärrä miksi emme saisi hänen mielestään olla yhdessä. Mehän olemme onnellisia? Eikö hän halua tyttärensä olevan onnellinen? Ei varmaan... Pääsisinpä useammin kultani luokse...
Muutamat ihmiset eivät enää puhu minulle... Mitä tein? Olenko satuttanut heitä tietämättäni? En kai... Olenko niin kamala että minun kanssani ei voi olla... Tai edes puhua minulle... Ainakin sovin välit P:n kanssa, se on hyvä juttu. Ihmiset kaikkoaa ympäriltäni... Tuntuu pahalta... Onneksi minulla on R... En halua jäädä yksin. En halua...
Tänään on psykologi... Ja psykologisen tutkimuksen viimeinen osa. Saadaanko viimein selville, mikä minua vaivaa? Miksi kuulen mitä muut eivät ja miksi pelkään ihmisiä ja itseäni? Tämä on niin vaikeaa...
Näen R:n lauantaina. Se saa minut hymyilemään ja odottamaan lauantaita enemmän kuin mitään.
Ei tässä viikossa mitään muuta hyvää ole.
Aloitin paastoamisen. Tänään en syö vaikka kuinka pakotettaisiin. Ajatuskin eilisestä oksettaa. 4 Kismet-patukkaa... Minua hävettää ja oksettaa. Houkutus oli liian suuri ja nyt hävettää...
Yli tuhat kaloria... En halua edes ajatella...
Hävettää niin paljon... Kamalan syyllinen olo...
Miksi istun tässä kirjoittamassa enkä ole kilttinä oppilaana biologian tunnilla? En pysty... Pitää pitää kulisseja perjantaihin asti, vaikka tiedänkin että A moittii minua kun huomaa merkinnän wilmassa...
Se viime äidinkielen tunti oli kamala... Kuulutin omaa tyhmyyttäni koko luokalle olevani lesbo. He nauroivat, eiväthän he muutenkaan pidä minusta... Jätin jälleen yhden liikuntatunnin pois viime perjantaina. En halua nähdä niiden tyttöjen ylimielisiä katseita. He ovat laihoja ja kauniita... Elämäniloisia ja he nauravat. Minä olen kateellinen heille... Ja he katsovat minua ilmeellä 'katso, olemme täydellisiä, polvistu jalkojemme juureen!' ja minä teen niin, koska olen epävarma, heikko ja nöyrä. Minuun sattuu niin paljon eikä kukaan voi ymmärtää millaista se on. Ei edes äiti, sillä minun kipuni on minun kipuni.
Minua surettaa... R:lläkään ei kaikki ole hyvin. Hänen äitinsä on hirveä... En ymmärrä miksi emme saisi hänen mielestään olla yhdessä. Mehän olemme onnellisia? Eikö hän halua tyttärensä olevan onnellinen? Ei varmaan... Pääsisinpä useammin kultani luokse...
Muutamat ihmiset eivät enää puhu minulle... Mitä tein? Olenko satuttanut heitä tietämättäni? En kai... Olenko niin kamala että minun kanssani ei voi olla... Tai edes puhua minulle... Ainakin sovin välit P:n kanssa, se on hyvä juttu. Ihmiset kaikkoaa ympäriltäni... Tuntuu pahalta... Onneksi minulla on R... En halua jäädä yksin. En halua...
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Ikuinen talvi
Minua masentaa... Ulkona on kylmä ja oloni on heikko... Talvea on ollut jo seitsemän kuukautta. Tämä alkaa jo väsyttää. Olen sinnitellyt koko kylmän kauden, joka alkoi lokakuussa eikä tunnu loppuvan koskaan... Lokakuussa kaikki myös romahti... Minä romahdin. Olisipa jo kesä... Olisipa jo lämmin...
Tänään tuli kolmas kuukausi täyteen rakkaani kanssa. Hän on yksi joka pitää elämänliekkini kirkkaampana ja minut onnellisena. Nauran, itken ja hymyilen hänen vuokseen. R miten pärjäisin ilman sinua? Olet estänyt minua satuttamasta itseäni enempää, auttanut kun olen voinut vain itkeä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään.
Eilen oli sellainen olo... Miksi tämä kaikki on? Miksen vain voi lakata kärsimästä, miksi kymmenet äänet täyttävät pääni ja saavat minut pelkäämään. Miksi missään ei ole turvaa?
Eniten kaipaan sitä että saisin taas herätä aamuisin äidin luota, keittää hänelle aamukahvit ja istua pöytään hänen kanssaan. Nauraa ja jutella.
Minä kaipaan perheen ympärilleni, en kilometrien päähän.
Tänään tuli kolmas kuukausi täyteen rakkaani kanssa. Hän on yksi joka pitää elämänliekkini kirkkaampana ja minut onnellisena. Nauran, itken ja hymyilen hänen vuokseen. R miten pärjäisin ilman sinua? Olet estänyt minua satuttamasta itseäni enempää, auttanut kun olen voinut vain itkeä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään.
Eilen oli sellainen olo... Miksi tämä kaikki on? Miksen vain voi lakata kärsimästä, miksi kymmenet äänet täyttävät pääni ja saavat minut pelkäämään. Miksi missään ei ole turvaa?
Eniten kaipaan sitä että saisin taas herätä aamuisin äidin luota, keittää hänelle aamukahvit ja istua pöytään hänen kanssaan. Nauraa ja jutella.
Minä kaipaan perheen ympärilleni, en kilometrien päähän.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Raskaat askeleet
Kuinka paljon syyllisyyttä voi tuntea risoton syömisestä kun et tiedä kuinka monta kaloria syömässäsi ruoassa on? Olo tuntuu raskaalta...
Voin sanoa että liian paljon. Eilen oli hirvee morkkis ainoastaan siitä että äitini sai mut syömään sitä risottoa. Mähän pidän siitä ruoasta, miksi oli niin tuskallista syödä se puoli lautasellista? Sen lisäksi söin eilen banaanin ja pari karjalanpiirakkaa... Tän viikonlopun jälkeen kyllä paastoan, pari sataa kaloria päivässä. Perjantaina sitten Helsinkiin. Näen kultani <3 Kamala ikävä... Siitä on nyt yli 5 viikkoa kun viimeksi nähtiin... Olisin lähtenyt R:n luo hatkoihin nuorisokodista, ei olisi pitänyt kertoa äidille... Tietenkin äiti käräytti mut, ihan ymmärrettävää, mutta silti se sattu...
Varsinkin kun omahoitajani möläytti sen kesken asiakassuunnitelman... En edes muista kaikkea. Tiedän vain että olin saanut hullun raivokohtauksen ja hyökkäillyt hoitajien kimppuun, uhannut erästä mieshoitajaa terävällä maalaustelineen jalalla ja suihkuttanut hiuslakkaa omahoitajani kasvoille... Mutten muista tarkkaan. Olin sekaisin...Kiljuin tuskasta ja ääni oli käheä sen jälkeen... Sitten N soitti, tuli parempi olo, oikeasti... N rauhoitti mut. Silti omahoitajani vei mut mielenterveyspäivystyspolille, josta päädyin yöksi osastolle. Nuorisokodissa ei olis ollu tarpeeks aikaa ja jaksamista mulle kun olin siinä mielentilassa... Ainakin näin A:n silloin pitkästä aikaa... Mulla on nyttenkin ikävä sitä. Oikeastaan olisin halunnut olla osastolla pidempään. Siellä oli ihanan hiljaista ja rauhallista... Ei ainaista melua. Pelkään melua, en koskaan tiedä mitkä äänistä on totta ja mitkä vain mun kuvitelmaa... Kylpyhuoneista kuuluu aina itkua... Komeroista ja laatikoista rahinaa, kuin joku tukehtuisi.
Itkettää. En saa itsestäni otetta. En halua kertoa kellekään, siitä seuraa vain haittaa... En halua että ystäväni kyllästyvät minuun, valitukseeni. On parempi että he eivät tiedä kaikkea elleivät lähes pakota kertomaan...
Pelkään menettäväni kaikki.
Aloitin eilen lihastreenauksen, haluan itseni edes vähän parempaan kuntoon. Haluan olla kaunis, nätti ja rakastettu.
Haluan olla täydellinen sinun silmissäsi.
Voin sanoa että liian paljon. Eilen oli hirvee morkkis ainoastaan siitä että äitini sai mut syömään sitä risottoa. Mähän pidän siitä ruoasta, miksi oli niin tuskallista syödä se puoli lautasellista? Sen lisäksi söin eilen banaanin ja pari karjalanpiirakkaa... Tän viikonlopun jälkeen kyllä paastoan, pari sataa kaloria päivässä. Perjantaina sitten Helsinkiin. Näen kultani <3 Kamala ikävä... Siitä on nyt yli 5 viikkoa kun viimeksi nähtiin... Olisin lähtenyt R:n luo hatkoihin nuorisokodista, ei olisi pitänyt kertoa äidille... Tietenkin äiti käräytti mut, ihan ymmärrettävää, mutta silti se sattu...
Varsinkin kun omahoitajani möläytti sen kesken asiakassuunnitelman... En edes muista kaikkea. Tiedän vain että olin saanut hullun raivokohtauksen ja hyökkäillyt hoitajien kimppuun, uhannut erästä mieshoitajaa terävällä maalaustelineen jalalla ja suihkuttanut hiuslakkaa omahoitajani kasvoille... Mutten muista tarkkaan. Olin sekaisin...Kiljuin tuskasta ja ääni oli käheä sen jälkeen... Sitten N soitti, tuli parempi olo, oikeasti... N rauhoitti mut. Silti omahoitajani vei mut mielenterveyspäivystyspolille, josta päädyin yöksi osastolle. Nuorisokodissa ei olis ollu tarpeeks aikaa ja jaksamista mulle kun olin siinä mielentilassa... Ainakin näin A:n silloin pitkästä aikaa... Mulla on nyttenkin ikävä sitä. Oikeastaan olisin halunnut olla osastolla pidempään. Siellä oli ihanan hiljaista ja rauhallista... Ei ainaista melua. Pelkään melua, en koskaan tiedä mitkä äänistä on totta ja mitkä vain mun kuvitelmaa... Kylpyhuoneista kuuluu aina itkua... Komeroista ja laatikoista rahinaa, kuin joku tukehtuisi.
Itkettää. En saa itsestäni otetta. En halua kertoa kellekään, siitä seuraa vain haittaa... En halua että ystäväni kyllästyvät minuun, valitukseeni. On parempi että he eivät tiedä kaikkea elleivät lähes pakota kertomaan...
Pelkään menettäväni kaikki.
Aloitin eilen lihastreenauksen, haluan itseni edes vähän parempaan kuntoon. Haluan olla kaunis, nätti ja rakastettu.
Haluan olla täydellinen sinun silmissäsi.
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Kotiloma
Join kaakaota...... Liikaa kaloreita. Hyi paha olo...
Mulla on kotiloma tän viikonlopun yli, näen äidin... Silti tuntuu jotenkin omituiselta eikä niin iloiselta kuin pitäisi... Selvennykseksi, asun nuorisokodissa ja mulla on kotilomat kahden viikon välein, nyt on vuorossa äitin tapaaminen... Äitiä on tietenkin ihana nähdä, mutta pelkään pikkuveljeäni niin paljon, että viikonloppu sen kanssa kuulostaa pelottavalta... Veljeni on käyttänyt väkivaltaa minua kohtaan melkein kahdeksan vuotta, minkä verran hänen kanssaan tätini luona asuin. Asioiden kärjistyttyä viime syksynä/talvena, muutin nuorisokotiin... Oltuani tosin muutaman päivän osastolla kriisihoidossa... Kotilomat on pelottavia, veljeni haukkuu ja lyö, pelkään väkivaltaa, sitä että mua satutetaan enemmän...
Ja nyt joudun syömään kotiloman aikana, paljon, koska äiti näkee musta kaiken päällepäin. Ahdistavaa... Onneksi mulla on piirustuslehtiö mukana.
Miksi tuntuu niin yksinäiseltä? Mulla on tyttöystävä, ysräviä ja kavereita ympäri Suomea.
Yksikään ei ole mun luona. Jatkuvasti ikävä ja tuska. Loppujen lopuksi olen yksin tässä kylmässä maailmassa, siipeni ovat hauraat ja hädin tuskin jaksavat kantaa raskasta kehoani. Kohta ne katkeavat...
Silloin menetän toivoni.
Mulla on kotiloma tän viikonlopun yli, näen äidin... Silti tuntuu jotenkin omituiselta eikä niin iloiselta kuin pitäisi... Selvennykseksi, asun nuorisokodissa ja mulla on kotilomat kahden viikon välein, nyt on vuorossa äitin tapaaminen... Äitiä on tietenkin ihana nähdä, mutta pelkään pikkuveljeäni niin paljon, että viikonloppu sen kanssa kuulostaa pelottavalta... Veljeni on käyttänyt väkivaltaa minua kohtaan melkein kahdeksan vuotta, minkä verran hänen kanssaan tätini luona asuin. Asioiden kärjistyttyä viime syksynä/talvena, muutin nuorisokotiin... Oltuani tosin muutaman päivän osastolla kriisihoidossa... Kotilomat on pelottavia, veljeni haukkuu ja lyö, pelkään väkivaltaa, sitä että mua satutetaan enemmän...
Ja nyt joudun syömään kotiloman aikana, paljon, koska äiti näkee musta kaiken päällepäin. Ahdistavaa... Onneksi mulla on piirustuslehtiö mukana.
Miksi tuntuu niin yksinäiseltä? Mulla on tyttöystävä, ysräviä ja kavereita ympäri Suomea.
Yksikään ei ole mun luona. Jatkuvasti ikävä ja tuska. Loppujen lopuksi olen yksin tässä kylmässä maailmassa, siipeni ovat hauraat ja hädin tuskin jaksavat kantaa raskasta kehoani. Kohta ne katkeavat...
Silloin menetän toivoni.
Open my eyes
Ruoka ei maistu. Ajatuskin ruoasta oksettaa, missään muodossa.
Söin viimeksi eilen, vaikka hoitajani laittoikin omenan laukkuuni, en ole syönyt sitä. Mikä minua jälleen vaivaa? Vaikka kuinka katson peiliin ja yritän ajatella olevani kaunis ja laiha, näen vain sitä rasvaa, joka kuvottaa minua. Söin eilen Twix-patukan, toissapäivänä karkkia...
Ties kuinka monta sataa kaloria.
Minua oksettaa, mutten osaa oksentaa väkipakolla.
Tämä on tuskaa...
Nautin näläntunteesta, tunnen olevani laihempi, nautin tästä tunteesta.
Puhuin eilen kultani kanssa ja näen hänet ensi viikolla, minun pitäisi olla onnellinen ja hymyillä, mutten pysty. Ajattelen vain ulkonäköäni, enkä saa itsestäni minkäänlaista otetta, en edes repimällä hiuksia. Tekohymy on kyllä kätevä...
Nuorisokodissa, jossa tällä hetkellä asun, vain huudetaan ja riidellään. Ahdistaa. Siellä on tasan yksi hyvä asia, kukaan ei hakkaa minua. Haukkuja toki kuulee, mutta kunhan vain yksikään nyrkki ei koske kehooni.
Olen ylpeä itsestäni, 19 tuntia syömättä. 24 h ei onnistu, on äitin tapaaminen ja on pakko syödä.
Söin viimeksi eilen, vaikka hoitajani laittoikin omenan laukkuuni, en ole syönyt sitä. Mikä minua jälleen vaivaa? Vaikka kuinka katson peiliin ja yritän ajatella olevani kaunis ja laiha, näen vain sitä rasvaa, joka kuvottaa minua. Söin eilen Twix-patukan, toissapäivänä karkkia...
Ties kuinka monta sataa kaloria.
Minua oksettaa, mutten osaa oksentaa väkipakolla.
Tämä on tuskaa...
Nautin näläntunteesta, tunnen olevani laihempi, nautin tästä tunteesta.
Puhuin eilen kultani kanssa ja näen hänet ensi viikolla, minun pitäisi olla onnellinen ja hymyillä, mutten pysty. Ajattelen vain ulkonäköäni, enkä saa itsestäni minkäänlaista otetta, en edes repimällä hiuksia. Tekohymy on kyllä kätevä...
Nuorisokodissa, jossa tällä hetkellä asun, vain huudetaan ja riidellään. Ahdistaa. Siellä on tasan yksi hyvä asia, kukaan ei hakkaa minua. Haukkuja toki kuulee, mutta kunhan vain yksikään nyrkki ei koske kehooni.
Olen ylpeä itsestäni, 19 tuntia syömättä. 24 h ei onnistu, on äitin tapaaminen ja on pakko syödä.
Miksi minä jälleen...
Miksi pistin jälleen kerran tällaisen nettipäiväkirjan pystyyn? Tarvitsin sitä. Jotain paikkaa jonne purkaa päivien ahdistus ja öiset itkut. En jaksa aina itkeä muille, lopulta he jättävät minut kyllästyttyään jatkuvaan valitukseen. Minut on opetettu kertomaan muille kaikki mieleni syövereistä, purkaan liikaa, tiedän sen. Meinasin menettää yhden tärkeän ihmisen ainoastaan vuodatuksen takia, siksi lopetan sen nyt. En tahdo menettää ketään, en tahdo jälleen olla yksin.
Eniten pelkään itseäni ja tätä maailmaa ympärilläni.
Kiitos rakas kun jaksat vierelläni. ♥
Eniten pelkään itseäni ja tätä maailmaa ympärilläni.
Kiitos rakas kun jaksat vierelläni. ♥
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)